"En suinkaan luule minä hänen halveksivan niitä", vastasi palvelija, vetäen suupielensä sorviin saakka; "hänen armonsa ei halveksi sitä eikä tätä."
"Noh, ottakaatte ne siis kaikki ja antakaatte hänelle! antakaatte ne hänelle kaikki!" huudahti hän loistavilla kasvoilla, ottaen ompelu-pussistansa kukkaisen toisensa perään, suudellen niitä jokaista ja laskien ne kaikki palvelijan käteen.
"Ja tervehtikäätte häntä minulta, minun sydämeltäni!" jatkoi tyttö, "ja sanokaatte hänelle… ei, älkää sanoko hänelle mitään!… ei kukaan muu kuin minä voi sanoa mitä minä tunnen!… ei kukaan muu kuin hän voi käsittää minun sanojani!"
Palvelija meni pois kumartaen ja hymyillen.
"Hitto vieköön tuota harmajapäätä!" jupisi palvelija itseksensä; "mikä onnen poika hän on, niin presidentti kuin hän onkin!"…
Mutta Amanda, onnellisena kuin vanhurskas sielu uuden Jerusalemin portilla, lausui itseksensä, pannen kätensä ristiin:
"Ijankaikkinen taivas! toteuta tämä uni, tahi salli minun kuolla ennenkuin heräjän!… Hän on siis tuntenut minut tarvitsemattani virkkaa sanaakaan!… Joku ääni hänen povessansa on puhunut minun puolestani… Minä olen saavuttanut tarkoitukseni ja nautin nyt palkintoa kaikesta mitä minä olen ajatellut, miettinyt ja kärsinyt!… Ei kukaan voi nyt sanoa minun kerjänneeni itselleni isäni rakkautta, sillä tulihan se vastaan minun rakkaudelleni, ennenkuin minun vielä uskalsi lähestyä häntä!… Niin, hän rakastaa minua, hänen täytyy rakastaa minua sen uskollisuuden tähden, jolla minä olen täyttänyt lupaukseni hänelle… lupaukseni, jonka tein äitini muiston nimessä! Kolmenkertaisesti onnellinen Amanda!"
"Amanda!" kaikui eräs lauhkea ääni tuon ylimäärin onnellisen tytön läheisyydessä.
Mutta hän ei kuullut sitä lauhkeata ääntä, sillä tällä hetkeltä oli koko hänen sielunsa siinä silmäyksessä, jolla hän seurasi tuota poisrientävää palvelijata.
"Amanda!" kuului uudestansa, vaan hiukan lähempänä.