"Presidentti on luultavasti joskus nähnyt minun puhelevan teidän kanssanne täällä torilla ja on sentähden luullut pitävänsä sanoa teille jotakin pahaa minusta?"
Meidän pääkaupunkimme keikailijat luulottelevat itseänsä alituisesti, ett'ei voida puhua juuri muusta kuin heistä, ja tämä luulottelu ei miellytä heitä aina, sillä heillä ei ole aina yhtä hyvä omatunto.
"Te ette saa puhua pahaa presidentistä", lausui Amanda nuhdellen, "sillä hän ei ole puhunut teistä pahaa… ei, ei! ei hän!"
"Mutta mitä tahtoi hän sitte teistä?… mitä oli hänen palvelijallansa teille sanomista?"
"Kerran tulette te saamaan tietää sen ja silloin tulette te yhtä onnelliseksi kuin minäkin, sillä te lemmitte minua, sitten minäkin lemmin teitä?"
"Niin, minä lemmin sinua enemmän kuin taivas luotuja olentojansa… Mutta ethän sinä tunne presidenttiä eikä hänkään sinua… Ah, nyt minä muistelen sinun väliin tehneesi minulle joitakuita häntä koskevia kysymyksiä, ja joku selittämätöin suhde on varmaankin teidän välillänne, joka"…
"Gustaf! salli minun tänään pitää salaisuuteni itselläni!… huomena tulen minä vastaamaan sinulle tarvitsemattasi kysyäkään."
"Minä koetan olla maltillinen, sillä minä luotan sinuun kuin Jumalaan."
Senlaisen vakuutuksen pitäisi aina oleman pyhän; mutta se menettää tavallisesti paljon pyhyydestänsä lepertelijän huulilla.
"Lemmitty Amanda!" jatkoi husaariluutnantti; "siis ei se ole hän, joka on panetellut minua… mutta sinun lauseestasi kuului kuitenkin, että joku muu olisi tehnyt sitä."