Amanda vaikeni nähtävästi hämillänsä.
"Niin, niin, minä nä'in sinusta, että siten on tapahtunut", jatkoi hän; "sinä olet jollekin kertonut tavanneesi minut ja jutelleesi minun kanssani kaupungilla… ja tämä joku on puhunut pahaa minusta?"
Amandan äänettömyys kesti yhä. Häntä näkyi vaivaavan joku katkera muisto.
"Se on rouva-opettajatar", sanoi luutnantti, "se on sinun kasvatusäitisi, sinun tätisi, joka"…
"Se, se ei ole hän", saneli Amanda vihdoinkin.
"Kuka sitten?… Ah, nyt minä tiedän, se on sinun kasvatusisäsi… niin, niin, siten se on, ja kuka voi sitä ihmetelläkään!… sepä on niin tavallista, niin luonnollista… Mutta vaikkapa hän olisi sanonut mitä hyvänsä minusta, en kuitenkaan suutu häneen koskaan, sillä minä en koskaan tule unohtamaan sitä hyvää, jonka hän on tehnyt sinulle… enkä minä pyydä saada tietääkään mitä hän on sanonut."
Sanomattoman suloinen oli se silmäys, jolla Amanda palkitsi tuota nuorta miestä häneen osoitetusta mielensä ylevyydestä ja jaloudesta.
"Selväähän on", jatkoi tuo jalo sotilas, "että sinun kasvatti-isäsi tulee, jokaisessa miehessä, joka rohkenee lähestyä sinua, näkemään kilpakosijan."
"Kilpakosijan!" keskeytti tyttö häntä kiivaasti; "kilpakosijan… hän! minun kasvatus-isäni!"
"Niin, Amanda!"