"Mahdotointa!"
"Niin, lemmittyni!… ei voi helposti ajatellakaan, että hän, jonka silmäin edessä sinä joka päivä olet ollut, olisi voinut välttää sen viehätyksen vaikutusta, jonka sinä saat aikaan kaikissa… Kuka tietää eikö hän jo aikoja sitten ole valinnut sinut morsiameksensa."
Tuo hämmästynyt tyttö nojasi päätänsä käsiään vasten, mutta oli hänestä varsin vaikeata totuttaa itseänsä tuohon uuteen ajatukseen, joka niin äkkiarvaamatta oli hänelle julkituotu; mutta jota enemmän hän sitä päässänsä mietiskeli, sitä selkeämmäksi tuli se, ja vihdoin luuli hän sen hienon aistin avulla, joka vaimolla on synnyinnältänsä, saaneensa selville yhtä ja toista tähän saakka käsittämätöintä Alm'in käytöksessä häntä kohtaan.
"Niin, Amanda!" jatkoi tuo nuori miesi; "hän lempii sinua, ja tämä lempi tekee hänet kohtuuttomaksi jokaista kohtaan, joka rohkenee osoittaa sinulle mieltymystänsä… Mutta lemmelle täytyy olla paljon luvallista, ja sentähden tulee sinun antaa hänelle anteeksi, samoinkuin minäkin jo olen antanut hänelle anteeksi ne perusteettomat syytökset, joita hän on voinut heittää minua vastaan… Muista, mitä sinä olet velkaa hänelle, muista, että hän oli se, joka tempasi sinut pois kurjuudesta ja turmiosta, että hän on se, joka on antanut sinulle kasvatusta, sivistystä ja kaikkea, joka on ollut omiansa korottamaan sinun arvoasi omissa silmissäsi ja maailman… Sinun tulee kiittää häntä onnestasi, ja mikä on luonnollisempaa kuin että hän nyt tahtoo kiittää sinua omastansa!… Niin, Amanda, rupea hänen morsiameksensa, hänen puolisoksensa ja koeta rakkaudella ja helleydellä maksaa hänelle suuri velkasi!… Minä, joka en koskaan voi luopua rakkaudestani sinuun, sillä ennen luopuisin hengestäni, minä tulen kärsimään äärettömästi, kuihtumaan varjoksi ja pian kuolemaan kuin sammuva sävel, sittenkuin se käsi, joka pani kielen väräjämään ja ääneen, on vetäytynyt pois ja kadonnut… Ah, Amanda! minä… minä"…
Tuon muutoin niin uljaan ja verevän sotilaan ääni alkoi todellakin kuulua kuin sammuva sävel, ja hän kääntyi pois, luultavasti salatakseen kyyneleitänsä.
Tosin on olemassa todellisiakin helmiä, mutta vielä enemmän vääriä.
Sama on suhde todellisten ja teeskenneltyjen kyyneleidenkin.
Seuraus olikin se tavallinen.
"Mikä eroitus on kummankin näiden välillä!" ajatteli Amanda, sill'aikaa kun hänen korvansa halukkaasti kallistiihe lemmikin sanoille; "toinen panettelee, vaikk'ei häntä itseänsä ole paneteltu… toinen kehuu, vaikka hän tietää olevansa paneteltu!"
Sitäpaitsi alkoi Amandasta näyttää, että Alm, jos hänen omistamistansa voitaisiin pitää palkintona, ei osoittanut aivan pientäkään itsekkäisyyttä, koska hän niiden neljän vuoden palkinnoksi, joina hän oli antanut kasvattityttärellensä kasvatusta, vaati tältä koko tämän muun elinajan.
Jos Amanda tällä hetkellä olisi ollut lemmikkinsä kanssa kahden kesken, olisi hän heittäytynyt tämän kaulaan ja ilmaissut tälle sydämensä kunnioituksen ja kiitollisuuden. Mutta nyt taisi hän vaan syleillä häntä silmäyksillään, sillä siellä täällä hiipi henkilöitä, jotka uteliaisuudella ja kateudella katselivat tuota kaunista paria. Mutta mitä sanoivat kuitenkin nämät silmäykset? — Se, ken kerta on katsahtanut lempivän ja ihastuksissansa olevan naisen silmiin, tietää silloin yhtä vähän kaivanneensa rusohuulien suloista puhetta kuin tuon liljavalkean käsivarren ihanaa pulleutta. Missä, joll'ei juuri senlaisessa silmäyksessä, ilmaantuu lempi selvemmästi kolmella pääosallansa: kiihkolla, alttiiksi antavaisuudella ja huunaantumisella!