Mutta Amanda painoi kielensä punaisen sinetin silmäyksiensä tulikirjoituksen alle.
"Gustaf!" kuiskasi hän; "minä lemmin sinua, enkä voi koskaan lempiä ketään toista ja sinun omasi olen minä ajassa ja ijankaikkisuudessa!"
Sitten loi hän kyyneltyneet silmänsä taivasta kohti, sillä kuinka paljon oli hyvä Jumala yhtenä päivänä antanut hänen sydämellensä! Ah, miksi tarvitsi hänen katsella ylä-ilmoihin? olihan hänellä kirkas taivas omassa sydämessänsä.
Tuo lempivä pari käveli kau'an yhdessä eräällä noista kaitaisemmista poluista, sillä, joka oli puiden ja kivimuurein välissä, jättäen nuot muut, leveämmät, ylellisyydelle ja prameudelle.
Yhdessä kohtaa pysähtyi Amanda ja vaaleni. Tämä tapahtui silloin, kun hänen rakastajansa ilmoitti hänelle täytyvänsä seuraavana päivänä matkustaa pois ja ett'ei hän luultavasti varsin pian palajaisi.
"Täytyä matkustaa pois, eikä saada nähdä sinua huomena!" vaikeroi tuo mielipahoillaan oleva rakastaja, "ei enään saada lausua sinulle jäähyväisiä, eikä kuulla sinun jäähyväisiäsi joksikin lohdutukseksi minun tulevaisessa kolkossa yksinäisyydessäni!… eikä myöskään saada vastaanottaa sitä iloista, onnellista ilmoitusta, jonka sinun piti huomena minulle antaman!… eikö siis ole yhtään ruusua, jolla ei olisi okaa! ei mitään riemua ilman tuskaa!"
Lempivä tyttö huokasi samaa sydämessänsä ja kuinka neuvoteltiinkin, epäiltiin, myönnyttiin ja taas epäiltiin, tultiin lopulta siihen päätökseen, että nuot kaksi nuorta seuraavana edelläpuolenpäivänä tapailivat toisensa samalla paikalla Kaarle XIII:a korilla, jolloin he vielä kerran saisivat ottaa jäähyväiset toisiltansa ja Amanda samalla kertaa ilmaista lemmikillensä sen onnen, joka siksi tulisi olemaan yksistänsä hänen omaisuutenansa, tietysti kummankin yhteiseksi autuaallisuudeksi.
Sitten läksivät he torilta, sillä päivä oli jo lähellä puolen, ja Amanda rupesi käymään hiukan levottomaksi niiden nuhteiden takia, jotka häntä kotona odottivat.
Useat torilla kävelijät seurasi silmäyksillänsä tuota erinomaisen kaunista paria. Mutta erinomattain yksi henkilö seurasi alituisesti silmillään poismeneviä. Hän oli mitä kurjimman näköinen vartaloltansa, mutta hänen kasvonsa oli sitäkin kamalammat katsella. Hänen syvään vaipuneet silmänsä suitsuttivat tulta, hänen siniset, ohuet huulensa värisivät ja hänen hampaansa narisivat valittain.
Tämä oli Skinnarvik'in maisteri.