Viidestoista luku.
Uusia pilviä.
Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää jälkeenpuolenpäivänä, kun Amanda saapui määrätylle kohtauspaikalle ja antoi loistavien silmäinsä vilkua joka haaralle.
Jokaisen komeamman ajopelin rientäessä hänen ohitsensa säpsähti hän, ja se, joka silloin olisi nähnyt millä katsannolla hän tutki näitä ajopeliä, olisi varmaankin luullut hänen olevan komeiden vaunujen ja uljaiden hevosien ihmettelijän.
Vuokravaunuihin ja ajurinkärryihin ei hän sitä vastoin heittänyt silmäystäkään, sillä hän otaksui varmaan, ett'ei presidentti mielellänsä käyttäisi senlaisia ajopeliä; mutta herrasvaunu toisensa perään vieri ohitse ja katosi, eikä yksikään aikonut pysähtyä tuolle sovitutte paikalle.
Nuori tyttö, joka seisoo kadun kulmassa odottamassa, herättää aina ohikulkevain naisten ja miesten huomiota ja antaa syytä kaikenlaisiin arveluihin, erittäinkin jos tuo nuori tyttö on hyvin kaunis. Naiset nyrpistivät nenäänsä ja silmäilivät tuota kaunista yksinolijaa jonkinmoisella ylenkatseella tahi ikäänkuin olisi hän jo ollut turmiolle joutunut olento — ja miksi tekemät he niin? miksi ei saa nuori tyttö yksinänsä seisoa tahi käydä kadulla? Vastatkaa meille te siveät mummot! Onko teillä siis niin vähän luottamusta teidän tyttärienne siveyden voimaan, ett'ette pidä sitä turvattuna ja varmana, jollei sillä ole isä yhdellä ja äiti toisella puolella? Epäilettekö ehkä, ett'ei se pintapuolinen ja ylellisyyteen taipuva kasvatus, jonka te olette heille antaneet, yksistänsä voi tukea heidän siveyttänsä tahi varjella heidän viattomuuttansa? — Noh, niin, siinä tapauksessa on teidän velvollisuutenne tehdä mitä teettekin. Sitokaat ne kiinni hameisiinne ja nukkukaatte vaan yhdellä silmällä kerrassaan! Korskeilevat yrttitarhakasvit ja loistavat ruusut tarvitsevat tukea pystyssä pysyäksensä, mutta ei nuot kainot villisukat, jotka versovat niittyjen mättäillä tahi somalla metsämaalla.
Nuori kaunis tyttö, joka seisoo yksinänsä kadun kulmassa odottamassa, voi lukea kuoleman tuomionsa jokaisen miehen silmissä, jonka hän kohtaa. Meidän nykyaikaiset keikailijat, jotka nyrpistävät nenäänsä tahi sadattelevat kerjäläiselle, joka pitää sen rovon, jonka hän ladulta löytää, eivät kuitenkaan itse epäröi suden ahneudella syöstä tuon pienen karitsan päälle, joka hymyilee kukille ja auringolle. Tämän hymyilyn ryöstämistä tahi sen lähteen sotkemista, josta tämä hymyily vuotaa, ei nimitetäkään varkaudeksi. Köyhäin vanhempain ainoan ilon ja toivon ryöstämistä ei nimitetäkään varkaudeksi; sitä ei nimitetä varkaudeksi — vaan "onnensattumaksi."
Amanda ei nähnyt sitä tarha-aitaa ihailijoista, jotka häntä ympäröivät, sillä hänellä oli, kuten jo on mainittu, silmiä ainoastansa hevoisien ja vaunujen varalta; hän ei kuullut niitä kohteliaita lauselmia, joita hänen ympärillänsä saneltiin, sillä hän kuunteli ainoastansa rautavasaraa, joka parhaillansa löi vaskikelloon Jaakopin kirkontornissa nuot odotetut seitsemän lyöntiä.
Pian kuuli ja näkikin hän eräät vaunut pysähtyvän aivan hänen lähellänsä.
Mutta ajaakohan presidentti semmoisissa vaunuissa ja semmoisilla hevoisilla? Mahdollisesti käy se laatuun nyt tässä yksinkertaisuuden aikakaudessa; mutta kyllä se oli harvinaista siihen aikaan.