Nämät olivat nimittäin jokseenkin vanhat kuomivaunut, kunniaa ansaitsevat jäännökset n.s. "leipämyymälöistä", joiden edessä pari nälkääntyneitä ajurinhevoisia kurkoittivat laihaa, nuokkuvaa kaulaansa.
Eräs henkilö, näöltänsä palvelija, vaikka ei hänellä tällä kertaa ollut livrétä, tunki tarha-aidan lävitse ja lähestyi tyttöä.
"Nyt ovat vaunut täällä, armollinen neiti", ilmoitti tulija.
"Ah!" vastasi tyttö; "ja presidentti?" lisäsi hän kuiskaten.
"Odottaa maltittomuudella… juuri hänen luoksensa tulemme me menemään."
"Eikö hän siis ole vaunuissa?" kysyi tyttö hiukan alla päin.
"Ei se voinut käydä laatuun, armollinen neiti'" vastasi palvelija tavallisella, ei suinkaan viehättävillä hymyilyllänsä; "olkaa hyvä ja astukaa vaunuihin!"
Palvelija avasi vaunun oven, laski ales astuimen ja auttoi Amandaa vaunuihin, jonka jälkeen hän itse hyppäsi ajomiehen istuimelle ja istahti ajurin rinnalle.
Amanda-parka! ensimäinen pilvi nousi hänen uudelle taivaallensa. Hän oli uneksinut saavansa ajaa presidentin rinnalla, jolla oli kunniamerkkejä rinnassansa, vaakuna vaunun ovella ja palvelija vaunun takana; mutta hän tyyntyi vähitellen, sillä hän ei ollut kuullut noiden monien katselijain virskumisia eikä muistutuksia noustessansa ajopeliin ja odotuksessansa näki hän vaan mitä suloisimpia näkyjä.
Kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin ei matka rupeaisikaan loppumaan, ja kun vaunut vihdoinkin pysähtyivät, luuli hän ajaneensa kokonaisen penikulman. Mutta niin pitkältä ei olekaan "Kolmen Liljan" tunnettuun ravintolaan pohjoistullikadulla, ja tämän ravintolan portille pysähtyi vaunut.