Tuo ovela palvelija avasi vaunun ovet ja auttoi luonnollisesti nuorta kaunotarta nousemaan vaunuista, jonka jälkeen hän pyysi tätä tulemaan kanssansa.
Tie johti hyvän matkaa pihaan päin, ja Amanda seurasi opastansa keveänä kuin varjo, mutta melkein yhtä synkkänä kuin sekin, sillä hän oli sivumennen huomannut muutamia myssyihin puettuja päitä, jotka olivat rohjenneet tehdä sangen eriskummaisia nyykähdyksiä eli liikkeitä hänen kulkiessaan heidän ohitsensa.
Palvelija astui etehiseen ja aukaisi erään oven, antaen tuolle nuorelle naiselle kohteliaan merkin astumaan sisään.
Epävakaisilla askelilla ja levottomasti paisuvalla povella astui Amanda avatun oven kynnyksen yli; mutta päästyänsä sen toiselle puolelle pysähtyi hän suloisempain tunteiden valtaamana, sillä tuon mukavasti sisustetun huoneen sohvalla näyttäytyi tämän retken salaperäinen syy, tuo niin ikävöity presidentti.
Presidentti Elgklo'lla ei tosin ollut kaunista tähteä rinnassansa; mutta tuon kylmän, ylhäisen, hänen korkeaan virkaansa kuuluvan katsannon sijasta, joka niin usein oli tuottanut kyyneleitä Amandan suloisiin silmiin, säteili nyt häntä vastaan niin paljon lempeyttä ja sydämellisyyttä, että hänen käsivartensa välttämättömästi ojentuivat eteenpäin ja hänen pieni jalkansa kohosi varpaillensa, valmiina rientämään esiin leivosen siiven nopeudella.
"Tervetultuasi, ihana tyttöni!" kuului presidentin ääni; "ole tervehditty, sinä Sulottarien tytär!… Tule! istahda minun rinnalleni!"
Presidentti oli aikakautensa suurin vetkuttelija ja hänellä oli siis toivo saada sijan Ruotsin Akatemiassa, jahkahan laupias Sallimus suvaitsisi jonkun toisen vetkuttelijan kuoleman kautta valmistaa hänelle siellä tilaa erään Tegnérin, Geijerin tahi Franzén'in rinnalla, joiden hän soi elävän mitä pisimpään tietysti hyvän seuran vuoksi.
Sulottarien tytär oli yhdellä hyppäyksellä presidentin rinnalla ja hänen ilokyyneleensä valui viljavasti presidentin sille olkapäälle, jota vastaan hän nojasi kasvonsa, nämät kukoistavat kasvot, joita nyt myöskin kaunisti lapsellisen rakkauden ja lapsellisen kunnioituksen ruusut.
"Ihana ystäväni!" jatkoi presidentti, kietoen toisen käsivartensa tytön solevain vyötäisten ympäri, "miksi nämät kyyneleet!… Ah, minä ymmärrän… sinä nuhtelet minua siitä, ett'en ennen ole antanut kuulla itsestäni… sinä olet nureissasi minun siitä välinpitämättömyydestä, jonka sinä olet luullut huomanneesi minussa!… Mutta suloinen tyttöni, välinpitämättömyys oli ainoastansa varovaisuutta, sillä ilman varovaisuutta ei mikään onni kukoista."
"Ah, ei! minä en nureksi teitä mistään!" huudahti tuo lämminsydäminen, hurmaantunut tyttö; "kuinka voisin minä nureksia ketään tahi olla suutuksissani kehenkään!… olenhan minä niin onnellinen nyt!"