"Ah, minä, juhta! senhän minun jo olisi pitänyt tietää edeltäpäinkin!" sanoi presidentti; "kuinka voisi senlaisella tytöllä, kuin sinä olet, olla muuta nimeä kuin Amanda!… [Amanda merkitsee rakastettava.] Virka minulle, enkelini, kuinka sinä tulit niin syvällisesti kiintymään minuun?"
"Ensi hetkestä, jolloin minä kuulin teidän nimeänne mainittavan", vastasi Amanda, vavisten syvästä tunteellisuudesta, "rakastin minä teitä, ja ensi silmänräpäyksestä, jolloin minä nä'in teidät, päätin minä voittaa teidän rakkautenne, vaikka minun olisi pitänyt pakoittamankin teitä rakastamaan itseäni!"
"Pakoittaman minua!" kertoi tuo kummastunut viisikymmenvuotias; "kuinka voit sinä luulla pakoittamisen tarvitsevan tulla kysymykseenkään?"
"Minä en tiedä… mutta minä pelkäsin"…
"Minuako?… Ah, sinä pikku haaveilija! — pidätkö sinä minusta siis niin paljon, kaunis Amandani?"
"Ah, minun… minun"…
Hän halusi lisätä sanan isäni, mutta muisti samalla, ett'ei tämä vielä ollut nimittänyt häntä tyttäreksensä ja hän oli liiaksi hienotunteinen rientämään tämän edelle.
"Nimitä minua Christoffer'iksi", kehoitti häntä presidentti; "nimitä minua pikku Christoffer'iksesi!"
Tyttö katseli häntä kummastuksella. Tämä hänen suosiollinen pyyntönsä ei tahtonut olla oikein sopusoinnussa sen syvällisen kunnioituksen kanssa, jota tämä tunsi tahi arveli pitävänsä tuntea häntä kohtaan.
"Entä sinun vanhempasi, taivahanten tyttöseni?" jatkoi hän, vetäen tytön lähemmäksi itseänsä; "asutko sinä kotonasi vanhempiesi luona?"