Kuinka hän oli tullut kotia, tiesi hän tuskin itsekään, sillä kaikki oli rientänyt ohitse hänen silmissänsä, vaunut, hevoiset, huoneet ja kaikki. Yksi ainoa kuva oli seurannut häntä, eli hellittämättä ajanut häntä eteenpäin, huolivatta hänen heiveröisistä, aroista jaloistansa ja nuoresta kirvelevästä rinnastansa. Tämä kuva oli miehen, jolla oli hopeata hivuksissansa; mutta hopea välkkyi hänen silmissänsä kuin tähdet ruumisarkulla, ja tässä lepäsi hänen lapsuutensa ainoa, suloinen toivo, ennen niin harras, kukoistava ja loistava — mutta nyt niin siivetöin, valju ja sammunut, petetty Amanda-raukka!
Horjuen portaita myöten ylös, ennätti hän vihdoin koulusalin ovelle ja seisoi pian sen sisäpuolella.
Siellä kohtasi häntä toinen kuva, melkein yhtä synkkä ja onnettomuutta ennustava kuin sekin, joka oli seurannut hänen nopeata kulkuansa etäisestä pohjoiskaupungista etäiseen eteläkaupunkiin.
Tämä oli rouva Grå, hänen opettajattarensa, hänen kasvatusäitinsä.
"Siis olet sinä vihdoinkin kotona, onnetoin lapsi!" alkoi kasvatusäiti, jonka luonnostansa vaalea hipiä oli tullut vieläkin vaaleammaksi.
Amanda oli vaiti.
"Missä olette te ollut?… vastatkaa minulle, mamseli! missä olette te ollut?" jatkoi opettajatar.
Amanda oli vaiti.
"Te ette tahdo vastata tähän kysymykseeni!… noh, vastatkaapa siis toiseen: kenen olivat ne vaunut, joihin te nousitte Kustaa Aadolfin torilla?"
Amanda oli yhä mykkänä. Kentiesi hän ei kuullutkaan tuon mustuneen rouvan ääntä, tahi oli kauhistus kangistanut hänen kielensä.