"Mihin menitte te niissä vaunuissa tahi kenen luokse menitte te niissä?"
Ei sanaakaan vastaukseksi.
"Mamselli! minä seurasin teidän jälkiänne, kun te läksitte ulos tänä iltana… Te seisoitte kauan odottamassa torilla… vihdoin pysähtyi sitten vaunut, ja eräs mies, eräs outo mies, auttoi teitä vaunuihin, jonka jälkeen vaunut ajoivat tiehensä… Minä tahdon tietää, kenen varalta nämät vaunut olivat tilatut ja kuinka te tulitte ajamaan niissä?… tahdotteko te vastata minulle!"
Ei ääntäkään kuulunut Amandan huulilta.
"Jos taivas on rangaissut teidän kieltänne halvauksella", jatkoi rouva,'punastuen suuttumuksesta, "tahdon minä puhua teidän sijastanne… Te olette pettäneet kaikki minun toiveeni… te olette palkinneet kaikki minun vaivani siten, että te olette saattaneet minun kouluni pahaan huutoon ja tuottaneet pilkkaa ja häpeätä minun kodilleni!… Menkäätte huoneeseenne, mamselli! tämä yö on viimeinen, jonka te tulette viettämään tämän katon alla, pankaa se mieleenne!… Huomena ilmoitan minä sihteerille kaikki… Häntäkin olette te kovin pahoittaneet, pettäneet!… Rohkenetteko te enään kertaakaan katsoa tätä rehellistä miestä silmiin!… Menkäätte huoneeseenne!… Salatkaa siellä häpeämisenne, joll'ei se jo ole jättänyt teitä samalla kertaa kun teidän viattomuutennekin!… huoneeseenne, onnetoin epäkelpo!"
Tämän sanottuansa työnsi kiivastunut rouva-opettajatar tuon mykän tytön huoneesensa ja salpasi oven hänen jäljestänsä.
Amanda heittäysi sohvalle yksinäisessä huoneessansa. Ei sanaakaan lähtenyt hänen suustansa, eikä kyyneltäkään hänen silmästänsä.
Synkkänä kaikkialla kaarehti taivas hänen päänsä päällä, ja hänen ajatuksensa etsi pimeätä hautaa. Silloin näytti hänestä, ikäänkuin olisi joku tähti tuikahtanut pilvien välistä. Hän karkasi seisovallensa sohvalta ja ojensi käsivartensa. Kielen kahle irtaantui ja hän huudahti:
"Gustaf, sinun täytyy lempiä minua paljon, voidakseni unohtaa paljon!"
Kuudestoista luku.