"Minä tiedän vaan puolittain, missä hän on, mutta minä tiedän varmaan, mihin hän joutuu"…
"Sinä olet meidän pelastava enkelimme!" huudahti Alm, karaten kerjäläisen kaulaan; "joudu! vie minut hänen luoksensa!… nyt heti!… kuuletkos, nyt heti!"
"Ah, kuinka älykäs tuo Molière kuitenkin oli!" vastasi maisteri; "huonommista ihmisistä teki hän neroja ja paremmista aaseja… Hän ei tarvinnut minkäänmoista camera obscura-konetta, huomataksensa kuinka ylösalasin kaikki täällä maailmassa on… Herrassa on kuumetauti, ettekä siis voi mitään siihen, että korvanne venyvät hiukan pitemmiksi, kuin mitä ne tavallisesti ovat… Suokaatte anteeksi minun totuttu avosydämisyyteni!"
"Onko hän kaukanakin?… eihän hän voi olla kaukana?"
"Ei voida tulla koskaan liian kau'aksi, kuin ollaan poisryöstettynä."
"Ryöstettynä!… kenen ryöstämänä?… kenen?"
"Herra, tarjotkaatte minulle kätenne, sillä nyt olemme me heimolaisia sekä isän että äidin puolelta", lausui kerjäläinen jonkinmoisella vakavuudella sanoissansa ja olennossansa; "poika on riistänyt teiltä kaikki samoinkuin isä on riistänyt minulta kaikki!… Menkää te nyt kumartelemaan pojan akkunan alle, samoinkuin minä olen kumarrellut isän… Saadaanpa nähdä kumpiko meistä vihdoin saa julmimman Medusanpään!… Vivat, herra! kestäkäämme kilvassa."
"Konnan nimi!… mikä on hänen nimensä?" kysyi Alm, juosten sille seinälle, jolla vuode oli, ja tempasi ales sapelin sekä kaksi pistoolia, jotka riippuivat vuoteen kohdalla.
"Räyel, Räyel, herra!… se nimi tulee kutkuttamaan minun korvakalvoisimiani hautaan saakka."
"Kauppaneuvosko?"