Seinillä riippuvat ritarit olivat vaiti; mutta jos nämät uhkasanat olisi lausuttu heille neljä vuosisataa ennen, olisivatkohan he silloinkin olleet vaiti kuin ne seinät, joita vasten he seisoivat; mutta heidän kasvonsa ilmaisi ankarinta vakavuutta ja heidän silmänsä näyttivät säkenöivän suuttumuksesta.
"Nämät kuvat ovat hiukan peljästyttäviä", huomautti Amanda, "ja nämät korkeat huoneet tuntuvat minusta niin kolkoilta… Gustaf! ah, jospa sinun vanhempasi olisivat täällä!… kaiketi eivät he viivy kau'an poissa?… tulevathan he yöksi kotia?"
"Minä toivon niin… He ovat matkustaneet lähiseutuun ja tulevat kyllä kotia ennen yötä… Tosin tapahtuu joskus, että he jäävät yöksi johonkin tuttuun naapuriperheesen… Mutta älä ole nyt levotoin sen seikan takia… olethan sinä minun luonani… Voidaanko olla onnellisempia kuin silloin, koska olemme lemmittymme luona!"
"Ei onnellisempia, mutta levollisempia voidaan olla… Gustaf, sinun äitisi on varmaan sangen hyvä, sillä hän on kaiketi sinun kaltaisesi… Mutta isäsi?… sinun isäsi on ylhäinen… ehkä on hän kovin ylpeäkin… Luuletko sinä heidän tulevan kohtelemaan minua helleydellä ja rakkaudella, samanlaisella helleydellä ja rakkaudella kuin minä tahdon osoittaa heille?"
"He tulevat ihastumaan sinuun… Mutta istu nyt pöytään, lemmittyni!… kas niin, Amanda!… minä istun sinun viereesi, minä, valmiina lukemaan sinun toivomuksiasi, ennenkuin ne edes ovat ehtineet sinun huulillesi tahi silmäykseesi."
"Ah, kuinka hyvä sinä olet minulle!" sanoi Amanda ja katsoi sanomattoman suloisesti sielunsa lemmittyyn.
"Kuinka sinulla mahtaa olla nälkä ja väsymys, ihana tyttö!" lausui Gustaf pannen hänen eteensä ensimäisestä ruokalajista; "tämä pitkä matkustaminen ei ollutkaan sinulle leikintekoa… et ikänäsi ole ennen liikkunut näin kaukana."
"Varmaankin puhuvat he nyt minusta!" lausui Amanda hajamielisenä; "kun minä vaan voisin kuulla mitä he puhuvat!"
"Kentiesi katuvat he nyt väärinkäytöstänsä sinua kohtaan, tyttöparkani! kentiesi he myöskin lahmaavat sinua siitä, että sinulla oli kylläksi voimaa heittää itsestäsi tuo häpeällinen i'es… He eivät käsitä, ett'ei mikään ole sen masentavampaa kuin riippuvaisuus senlaisista ihmisistä, jotka lakkaamatta huutelevat korviin niistä suurista armeliaisuuden töistä, joita he ovat tehneet."
"Niin, he ovat katkerasti loukanneet minua ja kovin solvaisseet meitä kumpaakin… mutta sittenkin tulen minä alakuloiseksi heitä ajatellessani."