"Amanda!" lausui kestitsijä, kohottaen jalojen viinarypäleiden mehulla täytettyä lasiansa, "näetkö kuinka kauniisti auringon säteet sattuvat laseihin! näetkö kuinka ne kimaltelevat ilta-auringon loistossa… Tyhjennä lasisi, Amanda!… onnesi malja! meidän onnemme malja!"
"Niin, niin! meidän onnemme malja!" huudahti Amanda innokkaasti ja tyhjensi tuon kimaltelevan lasin.
"Ah, sinä taivahainen olento!" lausuili Gustaf, silmäillen hurmastuneena tyttöä, jonka kasvoille aurinko oli levittänyt säteensä; "tulkoon maailma meistä mitättömäksi, kunhan vaan me tulemme kaikeksi toisillemme!"
"Niin, kaikeksi toisillemme!" kertoi Amanda; "mutta voinko minä tulla sinulle sen arvoiseksi, kuin minä haluaisin tulla!"
"Tämän olisin minä pitänyt lausuman .. silta voinkohan minä."…
"Gustaf! sinulla on rikkautta ja arvoa, mutta mitäs minulta on!… Minä olen köyhä tyttö, arvotoin, nimetöin… minulla ei ole edes niidenkään kunnioitusta, 'joiden pitäisi oleman minun parhaimpia ystäviäni, niidenkään, joiden pitäisi oleman 'minulle vanhempain sijassa… Mutta minäkin voin voittaa mainetta ja kunniaa… niin, Gustaf!" lisäsi hän samalla kun hänen silmänsä alkoivat saada takasin tavallisen loistonsa, "tiedätkö, se aate, muistathan, se aate, joka hetki sitten"…
"Mikä aate, lemmittyni?"
"Tottahan muistat, että, kun matkustimme kestikievaritalon ohitse, joka on tässä läheisyydessä"…
"Ah, Säbyn… mutta minä en muista"…
"Eräs näyttelijäjoukko saapui sinne samalla hetkellä, kun me ajoimme talon ohitse."