Uneksitun onnellisuutensa valtaamana nojasi hän päänsä tuon nuoren miehen rintaa vastaan, ja tämä painoi polttavan suudelman hänen kiiltävälle päälaellensa. Siinä silmänräpäyksessä hehkui tässä suudelmassa muuta kuin törkeätä lihallisuutta, siinä hehkui pyhää kunnioitusta. Oi, miksi oli tämä ylevä tunne yhtä haihtuva kuin sampanjahelmetkin!
"Näetkö", jatkoi Amanda, "aina lapsuudestani asti olen minä rakastanut laulua ja runoutta… Ah, kuinka Stagnelius'en laulut ovat minua viehättäneet!"
"Sinä olet siis lukenut Stagnelius'en lauluja, näitä hartaita, viehättäviä lauluja!" huudahti luutnantti, joka kuitenkaan ei ollut lukenut enemmän Stagnelius'elta kuin "Tytön yksinpuheen", joka alkaa: "Taivahasta korkeasta" j.n.e. ja "Kaksinpuheen", jonka alkujohto on; "Sulo tyttö! alttar' ilon" j.n.e. sekä "Portto Roomassa".
"Niin, minä olen lukenut niitä, laulanut niitä, lausuellut niitä!"
"Sinä osaat siis laulaa ja lausuellakin?"
"Osaan; se on ollut minun suurin iloni… tahdotko minun lausuelemaan joku kappale sinulle?"
"Suudelma jalallesi joka sanasta, jonka lausuelet, taivahainen tyttö!"
"Oletko tukenut Sigurd Ring'iä?" kysyi Amanda, nousten seisomaan.
"Olen kylläkin… oivallinen elegia!" vastasi luutnantti arvelematta.
"Sigurd Ring on murhenäytelmä", oikaisi tyttö.