"Niin, niin se on… minä ajattelin, ett… lausuele, lausuele, ihana
Amanda!"
"Tämä murhenäytelmä herätti minussa ensimäisen halun teaatteriin", sanoi hän; "kuinka se on kaunis! kuinka se on suurenmoinen!"
"Lausuele! anna minun ahmia sinun suloista ääntäsi!"
"Sinä muistat kaiketi kohtauksen Gerdan ja Hilman välillä?… miellyttääkö se sinua?"
"Minä olen ihastunut siihen!"
"Minä en muista nyt kaikkia, mutta vähän kuitenkin, sillä tämä ei voi koskaan mennä muistostani… Kuulehan ensin mitä Gerda, tuo ilkeä kasvatusäiti lausuu:
"Kun kerran rovio tai tuonen toukat
Ruumiimme syö, me oomme mennehet.
Sielukin viime henkäyksest' ilmaan
Kuin savu haihtuu; tuhkaks muuttuvi
Myös rinta, lempeä mi ennen hehkui."
"Hyvin! hyvin!" huudahti kuulija, taputtaen kaikin voimin käsiänsä.
Amanda silmäili hiukan kummastuneena lemmittyänsä.
"Tuo oli se ilkeä kasvatusäiti, joka näin puheli", sanoi hän; "mutta kuulehan nyt mitä jalo Hilma vastaa: