"Te'et pilaa Gerda! — Koskaan lempinynnä
Sa etkö oo ja kärsinynnä? Syömmen
Heikoinkin tunne hautaa vahvempi
Ja roviota on. Jo unhoititko
Mit', itkein siveyden kyyneleitä,
Sa kerroit ennenaikaan lapsoselle,
Ku silmäil' sieluin sinitaivahata?
Oi, eipä; tulta, joka povessamme hehkuu
Ja meitä riemuissa, tuskissa syöpi,
Ei mainen tuli sammuta; se liehuu
Yön tyynessä viel' kummun ympärillä:
Huo'aten lähestyy se usvan tasaa
Ja kuutamolla lempens' esineitä."
"Ihanata! suloista! hyvin! hyvin!" riemuitsi luutnantti ja painoi lumoojatarta kovasti rintaansa.
"Kiitoksia, Gustaf!" lausui Amanda, tukehtumaisillansa hänen syliinsä;
"HilmalIe tulee sinun taputtaa käsiäsi."
"Sinun lempirunoilijasi malja! Stagnelius'en malja!" huudahti tuo aina kohtelias kestitsijä, tarttuen sampanjalasiin.
"Niin, hänen maljansa!" lausui Amanda, ja kohotti omaansa, jossa poreili helmiä; "hänen maljansa, joka lauloi niin taivaallisesti samalla aikaa kun maalliset tuskat raatelivat hänen rintaansa!"
Hän vei lasin huulillensa ja tahtoi sitten laskea sen pois.
"Amanda!" keskeytti häntä kestitsijä; "hänen muistoksensa, joka lauloi niin syvällisesti, pitää sinun juoda syvään!"
"Minun pääni tuntuu niin kummalliselta", vastasi Amanda hiukan uneksivana ja kosketti otsaansa sormellaan; "minusta näyttää kuin nuot kuvat liikkuisivat tuolla seinällä… Mutta sinä olet oikeassa, Gustaf!" lisäsi hän vilkkaammin; "pohjaan Stagneliius'en muistoksi!"
Ja sitten tyhjensi hän sampanjalasin.
Tuo pulska pari ei enään istahtanut pöytään, vaan käveli salin ympäri kädet toinen toisensa vyötäisillä.