"Ritariajan loistavat päivät!" lausui Amanda, pysähtyen lemmikkinsä kanssa erään ritarin kuvan eteen, joka nelistäen ja ojennetuin keihäin syöksyi tultasuitsuttavaa lohikäärmettä Vastaan. "Gustaf! minä haluaisin nähdä sinun tuon uljaan juoksiamen selässä riehuvan sodassa… minä haluaisin nähdä sinua kauniissa sotilaspuvussasi, kuinka komealta sinä näyttäisitkään!… Milloin, milloin, jalo ritarini!" huudahti hän yhä enenevällä haaveilemisella, jota sampanjan kiihoittava vaikutus vielä enemmän lisäsi; "milloin syökset sinä lohikäärmettä vastaan Amanöasi takia… Amanda tulee seisomaan vierelläsi ja kädet ristissä rukoilemaan pyhimyksiltä sinulle voittoa… Haa! pyhä Yrjänäni, sinä oletkin jo taistelussa… sinä oletkin tuon hirveän lohikäärmeen kanssa… maa järisee noista hirveöistä iskuista… ilma täyttyy liekeistä ja verestä… näetkö mitä verivirtoja valuu lohikäärmeen verenpunaisesta kidasta… näetkö kuinka aurinko nousee… Urhoisa, pyhä Yrjänäni, puolusta itseäsi!… taistele! voita!… Amanda rukoilee… Ah, ritari kaatuu!… hänen verensä juoksee kuiviin!… hän kuolee!… pyhä Yrjänä-parka! Amanda-parka!… Minun päätäni polttaa!… missä minä olen?"
Hehkuvin poskin nojasi hän nuorta miestä vasten, joka riensi sulkemaan hänet syliinsä.
Semelen jumalainen poika oli viiniköynnöksellä kiedotulla thyrsussauvallaan hiipinyt Sulottarien karkeloon, ja tuo nuori tyttö, tottumatoin tähän pyörryttävään tanssiin, tunsi aistinsa hurmaantuneiksi.
Amandan ritari, jonka päätä viininjumala myöskin oli kosketellut, mutta ei ennättänyt sekoittaa, talutti neitoisensa ritarisalista niihin huoneisiin, joista he olivat tulleet, ja nuot suuret ovet suljettiin heidän jäljestänsä.
Heti sen jälkeen tuli sama palvelija sisään, joka oli kattanutkin pöydän. Ahnaasti syöksyi hän nyt tuon runsasvaraisen illallisen jäännösten kimppuun, ja nyökkien hänen ympärillään oleville ritareille, tyhjensi hän lasin toisensa perään. Sillä välin kurkoitti hän korvansa ja kuunteli, silmät kiinnitettynä noihin suuriin suljettuihin ovihin. Hän kuulteli kau'an noita ihmeellisen kauniita, vaikka sangen haaveellisesti vaihettelevia säveleitä tuon nuoren tytön äänestä, joka jossakin perimmäisessä huoneessa lauloi hurmaavaa lemmenlaulua, johon yhtyi erään pianon mukasoitto, mutta tässä soitossa oli jotain epätasaista, epäselvää, joka ilmaisi soittajan käden puuttuvan tavallista vakavuuttansa. Sävelet tuntui liehuvan ympäri joka haaralle, samoinkuin kukkalehdet, kun ne jonkun ankaran tuuliaispään tempaamana irti varrestansa tahi kukkaterästä, hajoavat avaruuteen ja katoavat.
Laulu taukosi taukoamistansa ja vihdoin kaikueli se kuolemaisillaan olevan satakielen äänellä.
Palvelija, joka ei enään kuullut mitään ja siis luuli voivansa olla häiritsemättä luvallisessa toimessansa, vei nyt vast'ikään avatun pullon huulillensa ja nyökkäsi samassa noille vanhoille ritareille; mutta tällä kertaa ei hän juonut, sillä hän näki selvään kuinka varjo varjon perään nousi ritarein kuville ja kasvoille.
Tämä näky peljästytti häntä, sillä hän ei tullut ajatelleeksi, että kirkas ilta-aurinko alkoi vaipua ales läntisten metsäkukkulain taakse. Sitä vastoin muisti hän varsin hyvin, että vanhassa ritarisalissa tavallisesti kummitteli ja hän laski vavisten viinipullon pois kädestänsä.
Ritarein kasvot muuttuivat yhä synkemmiksi.
Palvelian pelko eneni enenemistänsä, hänen säärensä vapisivat, ja kylmä hiki peitti hänen otsansa, sillä hänestä näytti ikäänkuin olisivat nuot vanhat ritarit alkaneet laulaa ehtoovirttä, joka valittavana humisi ritarisalin neljältä taholta.