Niin, nehän ne lauloivat ja virsi oli;
"Oi, että aurinko menee mailleen, ollessaan ihanimmallansa!"
Kahdeksastoista luku.
Hetkinen auringon säde.
Mutta ikuiset eivät kuitenkaan ne varjot olleet, jotka peittivät noiden vanhain ritarein kasvoja, eikä yönkään tumma vaippa, joka peitti heidän kiiltäviä tamineitansa, ollut ikuinen. Aurinko, ijäti vanha ja ijäti uusi, heloitti jo korkealla itäisten metsäkukkuloiden yli, jotka vielä hohtivat siitä kullasta, jonka päivän kuningatar oli hajoitellut ympärillensä loistavalla kruunausmatkallansa, ja kaikkialla, missä se kulki, kohtasi sitä ihantelevia silmäyksiä ja riemusta hehkuvia kasvoja.
Mutta enin kaikista hehkui tuon nuoren, pulskan husaariupseerin kasvot, hänen astuessansa ulos korkeankaarevasta herraskartanon portista ja laskiessansa sahviaaniin puetut jalkansa pihan siisteille, yökasteen hiukkasen kostuttamille hiekkakäytäville.
Hänen vastaansa riensi sama palvelija, jonka pelkoa kummituksista edellisenä iltana me olemme saaneet nähdä.
"Kuule nyt tarkkaan mitä minä sinua käsken!" lausui luutnantti kumartamalle palvelijalle; "sinä taitatat silmänräpäyksessä puutarhan kukkalavoista kauniimmat kukat… Nämät kukkaset kiinnität sinä sitten seppeleinä ja köynnöksinä puutarhassa olevan kaikupaviljongin ympärille… Kauniimmat ruukkukasvit, joita sinä kiiruusti saat käsiisi, annat sinä viedä samaan paviljonkiin ja asetat ne niin, että ne muodostavat jonkinlaisen kukkaseinämön kahvipöydän ympärille, jonka astiasto pitää oleman kelvollinen vaikka kuningattaren murkinaan… Tämä kaikki pitää oleman valmiina siksi, kunnes palajan, sillä minä menen nyt suureen anssariin."
Annettuansa nämät käskyt meni luutnantti puutarhaan ja katosi pian istutuspensaiden runsasvaraiseen lehdistöön.
Se ensimäisen huonekerroksen pitkä akkuna-rivi, joka oli itään eli puistoon ja yrttitarhaan päin, oli melkein kokonansa kastanjapuiden ja lehmuksien latvain peitossa, joiden välissä siellä täällä joku solakka englantilainen kuusi heilutti harvanpuoleisia oksiansa. Senpä vuoksi valitsikin auringon säteet mieluummin kuuset, kun ne anteeksisuotavasta uteliaisuudesta tahtoivat kurkistaa sisään joistakuista kysymyksessä olevista akkunoista, koska niiden latvat eivät olleet niin tuiki läpipääsemättömiä kuin lehtipuiden.