Tänäkin aamuna hyppeli eräs mitä kirkkain auringonsäde kuusien vaaleanvihreiden neulojen läpi ja sitä seurasi oksalta oksalle laulavien rastaiden juhlalliset tervetuliaiset. Auringonsäde hyväili ja suuteli pieniä lemmikkejänsä ja riensi sitten akkunaruutua kohti, luultavasti haluten nähdä erästä isompaa ja raskaampaa ystävätä, jolle se voi jakaa loistoansa ja taivaallista riemuansa.
Tuo vieno taivon lapsi keksi heti erään loistavan mahonkipöydän, jolla oli pieniä hopeakappaleita, mitkä kuuluivat runsaskoristeiseen pukineesen; mutta se ei voinut luonnollisesti katsella kuvaansa tuossa kauniissa pukemakuvastimessa, koska tämä, kuten tavallista, oli käännetty huoneesen päin.
Tästä ei laisinkaan murheissansa hyppäsi taivon lapsi kuvastimen yli, mutta heijastui heti takasin peljästyneenä, sillä se oli kohdannut tuon sammuvan silmäyksen erään tytön kauniista mutta kuolon kalpeista kasvoista.
Tyttö, jolla oli kuolon kalpeat kasvot, oli puettu tummanvihreään nuttuun, joka oli kiinni kaulaan asti. Vasemmalla kädellänsä koki hän pitää ko'ossa pitkää, hajallaan olevaa tukkaansa, ja oikeassa piti hän kilpikonnanluista kampaa; mutta koska nuot marmorivalkoiset kädet näyttivätkin yhtä liikkumattomilta ja kylmiltä kuin marmori, ei ollut toivomistakaan, että tuo kilpikonnanluinen kampa voisi täyttää tarkoitustansa sekä järjestää noita kiiltävän mustia hiuksia, ja tämä toivo sammui tykkänänsä, kuin kummatkin kädet hellittivät, jolloin kampa putosi laattialle ja hiukset valuivat nuoren tytön vasemmalle puolelle.
Nyt lähenteli tyttö kasvojansa kuvastimeen, ikäänkuin haluaisi hän mitä lähimmältä matkalta lasista tutkia noita kalpeita kasvoinsa juonteita.
Mutta äkkiä ja ikäänkuin olisi joku kauhea näky kuvastimessa häntä peljästyttänyt, hypähti hän ylös, käänsi kuvastimen akkunaan päin ja katosi itse huoneen perälle.
Auringon lapsi huomasi silloin lasilla muutamia kirkkaita helmiä, joita se riensi omistamaan ja hymyili silloin niin taivaallisen suloisesti, kuin enkelein ajatellaan hymyilevän, koska he keräilevät katumuksen kyyneleitä kuolevaisen silmästä.
Nyt lähestyi tuo kalpea tyttö uudestaan akkunata ja avasi sen, jolloin hän sisäänvirtaavalle aamu-ilmalle uskoi moniaita huokauksia, syviä kuin aallon, koska myrskyn siipi viuhtoo sen povea.
Sitten riensi hän taaskin akkunasta ja käveli pitkin askelin edes takasin huoneessa, väliin väännellen käsiänsä, että nämät tulivat veripunaisiksi, väliin repien pitkää, paksua tukkaansa niin, että kädet muuttuivat mustiksi niistä lepeistä, jotka irtitemmattuina hänen kauniista päälaestansa, kietoutuivat hänen sormiensa ympärille ja jäivät niihin, sittenkuin käsi oli päästänyt tuon kiiltävän palmikon.
Tässä silmänräpäyksessä menetti auringonsäde kultaisen loistonsa. Pilvikö riensi auringon eteen, vai oliko kentiesi auringon säde vaalennut, nähdessään tämän tuskan ja ahdistuksen kuvan?