"Katsokaahan tuonne ylös… nyt se on poissa!… huu, kuinka minä peljästyin!"
"Mitä siellä oli?"
"Minä luulin nähneeni ruumiin, joka kurkisti ulos tuosta akkunasta."
"Mistä akkunasta?"
"Tuosta, joka on auki… kauppaneuvoksen vaimovainajan makuuhuoneen akkunasta, tiedän ma!"
"Oletteko te sunnuntaina syntynyt, koska näette aaveita keskellä päivää?"
"Huu, ruumiinhan minä nä'in mitä pisimmällä, mustalla tukalla liituvalkeain kasvojen ympärillä… se oli, Jumala minua armahtakoon, kauppaneuvoksen vaimovainajan haahmu!"
"Hänellä oli, ellen erehdy, vaalea tukka… mutta kentiesi tukka mustenee haudassa… se olisi onnellista teille, mummo, se, jolla on kokonainen varpuisen pesä päässänne."
Äänet etenivät eikä niitä enään kuulunut.
Hän, joka oli kuunnellut akkunassa vetäysi moniaan askeleen takaperin huoneessa ja' seisoi hetkisen liikkumattomana, kädet suonenvedon tapaisesti väännettynä ja mielipuolisuuden hymy huulillansa. Sitten veti hän povestansa pienen, yksinkertaisen kultaristin, jonka hän painoi ensin silmillensä, sitte huulillensa ja piti sitä kau'an niitä vastaan, jonka jälkeen hän laskettuaan ristin pöydälle, lankesi polvillensa, kädet pantuna ristiin mustakähäräisen päänsä yli.