Mutta eipä kyllin siinä, hän rupesi myöskin pistelemään käsiänsä kaukaloon ja selailemaan leipiä niin, että monta näistä putosi kaukalosta maahan.
"Kuka sinulle on antanut luvan pistellä noin kyntesi kaukaloon?" lausui eräs vanginvartija.
"Minulla on niin huonot hampaat", vastasi kivikauris, "ja sentähden täytyy minun koettaman saada kaikkein pehmeimmät… ei kukaan voi tietääkään, kuinka huonot hampaat minulla on."
"Pane leivät veteen, niin ne kyllä pehmenevät", neuvoi toinen vanginvartija.
"Veteen", kertoi kivikauris, ollen kumarruksissa kaukalon yli ja koplotellen siinä; "mutta sittenhän ne menettävät kaiken mehunsa… Varjelkoon Jumala minua moittimasta armollista majesteettiä ja kruunua! eikä minulla ole mitään muistuttamista vankein hoidosta eikä ruoastakaan, mutta… Ah! nyt olenkin saanut neljä… suokaatte anteeksi hyvät herrat, että olen teitä vaivannut!… nämät ovat niin pehmeitä, että niitä voi kietoa sormiensa ympärille!"
"Ovatko ne pehmeämpiä?" kysyi vanginvartija, laskien sormensa yhden leivän päälle noista neljästä, jotka kivikauris oli ottanut; "onko tämä sinun mielestäsi pehmeä?… Ahaa, sinä veijari!… ne ovat muita isommat… sepä siis oli syynä, se… niin, sinä olet aika poika, sinä."
"Herralla on aina niin oivalliset silmät", vastasi kivikauris nauraen, jonka sanottua hän jätti kaukalon ja lähestyi päämiestä.
Tämä vaikka nähtävästi välinpitämätöin kaikesta, joka häntä ympäröi, ei ollut jättänyt silmäämättä kivikauriin liikkeitä.
"Joku näistä sen täytyy olla", lausui kivikauris hänelle; "nämät ovat puolen tuumaa muita pitemmät, eikä senlaista pitänyt oleman neljää useampaa."
"Ei, ja kaikki neljä olivat vieressäin?"