Linnan kello ilmaisi jälkipuolipäivän seitsemättä hetkeä. Syysilta oli pimeä ja myrskyinen. Linnan torniin asetettu majakkavalaisin koki kuudellatoista soikulaisella kuvastimellansa tunkea paksun sumun läpi. Meren aaltojen kohina kuului saaren kalliorantoja vastaan päällikön korvissa tavallista kolkommalta, vaikka kaikki vangit jo hyvän aikaa sitten olivat suljetut holveihinsa, eikä muutoinkaan ollut mitään tapahtunut, joka olisi antanut vähintäkään tukea myllärin ilmiannolle.
Päällikkö, joka ei kuitenkaan voinut tukahduttaa aavistusta, että jotakin vaarallista todellakin oli tekeillä, käski uudestansa tuomaan Broms'in holvista, pakoitettuna huoleltansa linnan turvallisuudesta rupeamaan hieromaan sovintoa.
"Noh, Broms-hyväni", alkoi hän teeskennellyllä huolettomuudella, "minä luulen tuon kapinan, josta sinä päivällä puhuit, menneen mitättömiin."
"Vielä puuttuu yksi hetki kahdeksasta", vastasi vanki tyynesti.
"Vai niin… sinä luulet vielä yhäti sen käyvän päinsä?"
"Niin, herra päällikkö, minä en ainoastansa luule sitä, vaan olen siitä vakuutettukin."
"Olet vakuutettu, sanot sinä?"
"Varma olin minä päivällisen aikana, mutta vieläkin varmempi olen minä nyt. Malttakaatte vaan kello kahdeksaan, niin tulee armollinen herra päällikkö yhtä varmaksi kuin minäkin."
"Silläkö hetkeltä siis marssivat vangit ulos holvein kautta?"
"Niin, ja neljältä eri taholta, kuten minulla ennenkin on ollut kunnia ilmaista."