Tällä kertaa ei jäänytkään meidän kauppamiehemme vähimmistöön. Tuossa suuressa teaatterihuoneessa ei ollut tuskin yhtäkään, joka ei olisi asettanut oikeata kättänsä vasempaa vastaan, ollaksensa valmis siihen tervehdykseen, jota nyt tuli antaa tuolle kauneudestansa ja taiteellisista lahjoistansa tunnetulle Olivia Heuser'ille hänen kaksinkertaisessa ominaisuudessansa Heuser'in teaatterin lemmennäyttelijättärenä ja illan tulojen saajana.
Lucia, Lammermoor'in morsian, ilmaantuu näyttämön syrjästä. Hänen valkoinen yöpukunsa on tahrattu vereen, hänen pitkä, musta tukkansa on hajallaan, hänen kasvonsa marmorivaalea ja silmäyksensä julmasti tuijottavat, sillä mielipuolisuuden musta siipi on viuhtonut pois hänen silmänsä lempeän, puhtaan leimun.
Mieltymyshuutojen ja käsientaputusten myrsky pääsee valloilleen joka taholla ja erittäinkin siitä loosista ensimäisen rivin oikealla puolella, jossa Räyel'illa ja hänen seurakumppaleillaan on sijansa. Räyel kumartaa yläpuolen vartaloansa niin pitkälle eteenpäin kuin mahdollista, ikäänkuin haluaisi hän tulla huomatuksi illan sankarittarelta.
Lucia lähestyy vitkallisesti näyttämön etupuolta ja pysähtyy.
"Suuri Jumala! Amanda!" huudahtaa Alm vasten tahtoansakin, sillä hän tunkee Luciassa tuon valkoisen aaveen, jonka hän edellisenä yönä oli nähnyt huoneessansa.
Se osa yleisöä, joka on Alm'ia lähellä, katselee häntä kummastuksella, ja laulajatar hämmentyy hetkeksi pois roolistansa ja ohjaa silmäyksensä sille taholle, josta tuo outo huudahdus tuli. Mutta heti on hän taaskin Lammermoor'in morsian.
Lucia.
"Ma lauluissanne selvään kuulin nimenikin mun:
Se äänens' oil. — En enään itke kohtaloain,
Edgar, kun sinut ma jälleen sain.
Ma turvaa etsin peeveleiltäin sylissäsi sun.
Mua kovin loukkasit;
Vaan lemmellä tahdon ma kostaa."
Hän ojentaa kätensä ikäänkuin tarttuaksensa jonkun toisen käteen, siirtyen vitkallisesti sille puolelle, jossa Räyel istuu. Äkkiä kammahtaa hän takaperin.
"Oi, taivas! haahmu hurmeinen poistu! Hän uhkaa.
Ma turviisi riennän, Edgar."