Hän panee kätensä ristiin ikäänkuin rukoillaksensa. Kyyneleet kimaltavat hänen silmissänsä. Nuot teaatterihuoneessa istuvat metallikuvat sulavat tässä silmänräpäyksessä, eikä henkäystäkään kuulu. Vihdoin levittää hän molemmat käsivartensa ja kohottaa ne taivasta kohti, hänen silmänsä kiiltää loistolla, joka mahtaa olla ijankaikkisen elämän aamusarastus, mikä tunkee läpi mielipuolisuuden yön.
"Tuskaa ma voin jo siitää,
Sieluni silloin liitää,
Korkeuteen nyt kiitää,
Minn' enkelit mun vie.
Tähdestä kirkkahasta
Muistoll' on Iuokses tie.
Kentiesi maailmasta
Kaipuu sun sinne vie."
"Äitini, kutsut mua,
Lähestyn sua!"
Kööri.
"Luoja, tää raukka luokses vie.
Hän rikkonut ei lie."
Lucia vaipuu lähellä olijain käsivarsille. Esirippu vajoo. Uusia, myrskyisiä mieltymyksen osoitteita.
"En koskaan ole nähnyt Olivia Heuser'ia niin näyttely-innoissaan kuin tänä iltana", vakuutti Alm'in naapuri.
"Ah, kuinka soittelo on ikävää, varsinkin jos se on soviteltu värssyhin!" kuiskasi tukkukauppiaan rouva miehellensä; "minä en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat kuluttaa aikaansa tuonlaista sepustamalla."
"Oikeastaan ovatkin ne vaan hutiloita ja huonoilla jäljillä olevia, jotka puuhailevat semmoisissa seikoissa", ilmoitti tukkukauppias.
"Mamselli Heuser! mamselli Heuser!" huudettiin teaatterihuoneen joka taholta.