"Ehkä, kuu tarkkaan tutkitaan, hän onkin vaan pelkkä petturi?" jatkoi
Alm vieläkin uteliaampana.
"Minä pidän Broms'ia suuressa kunniassa", vastasi maisteri; "mutta sen voin minä sanoa, että hän pitää minua vieläkin suuremmassa… minä kunnioitan hänessä ruumiillista etevyyttä ja hän minussa hengellistä."
"Kuinka tulee minun käsittää sitä?"
"Joku vuosi sitten", kertoi maisteri, "menin minä tuulimyllyn ohitse, joka on kappaleen matkaa tästä… silloin näin minä, miten eräs myllyrengeistä huvitteli itseänsä ottamalla kiinni tuulimyllyn siivestä, vaikka mylly oli täydessä jauhamisessa… Väliin onnistui tämä hänelle, mutta joka kerta, kun hän ei voinut pidättää myllynsiipeä, kohosi hän sen mukana ilmaan ja tuli taaskin sen mukana ales, mikä olikin ihmeellisintä… Se oli juuri Broms, se; siitä päivästä rupesin minä kunnioittamaan tätä miestä."
"Mutta miten rupesi hän kunnioittamaan teitä?"
"Tämä oli älyn voitto aineen yli,… Mitä on mylläri viisaustieteen maisteriin verraten? Toinen seuloo jauhoja, toinen tiedon hiukeita… Minun suurin huvini ja ylpeyteni on johtaa tätä möhkälettä pienimmälläkin sanalla… Mutta, perhana olkoon, kynttilä sammuu… hyvää yötä, kunnon herraseni!… kiitos ja kunnia siitä runsaasta palkinnosta kuoleman ristipojasta!"
Tätä lausuen työnsi maisteri kirjurimme ulos huoneesta ja sulki oven jäljestänsä. Alm seisoi yksin ahtaassa etehisessä, mietiskellen itseksensä tuon kummallisen kerjäläisen sanoja.
Neljäs luku.
Tarina kuoleman ristipojasta.
Oli kerran kerjäläinen, kuten niitä onkin monta, jolla oli vaimo ja kuusi lasta elätettävänä; mutta koska he kaikki kuljeksivat kerjäämässä auringon noususta sen laskuun saakka, tulivat he jotakuinkin toimeen ja monena iltana menivät he iloisina levolle, sillä he olivat ravitut ja heillä oli parahimmat toiveet seuraavasta päivästä.