Mutta silloin tapahtui, että kerjäläisen vaimo synnytti seitsemännen lapsen, joka oli terves poika, onnenlakki päässänsä, josta äiti suuresti iloitsi. Mutta isä oli kovin murheissansa, sillä ei kukaan naapuri tahtonut seista kummina tuolle seitsemännelle lapselle, sillä ei kukaan tahtonut antaa kummin lahjaa kerjäläisen lapselle.
Silloin ei tietänyt kerjäläinen mitään neuvoa, vaan meni eräänä päivänä syvälle metsään ja itki niin katkerasti, että kyyneleet valuivat ruohoille ja kukkasille ikäänkuin kaste aamuhetkellä ja hän valitti kovin, ett'ei kukaan tahtonut seista kummina hänen vastasyntyneelle lapsellensa.
Silloin kohtasi häntä eräs mies ja tällä miehellä oli silmät kuin taivaan sini ja hänen kiharansa loistivat kuin aurinko.
"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi mies ja hänen äänensä helähti kuin harpun ääni Salemin laaksossa.
Silloin vastasi kerjäläinen:
"Herra, ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä niin katkerasti."
Silkoin sanoi miesi:
"Joll'ei sinulla ole mitään muuta itkettävää, tahdon ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."
"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.
"Minä olen sinun Jumalasi ja herrasi", vastasi miesi ja hänen hymyillessänsä alkoi ruohot ja kukat maassa varisuttaa pois kyyneleet itsestänsä ja loistaa uudessa kauneudessa ja lehdet kuivassa metsässä lauloivat kuten enkelien kielillä on tapa laulaa.