"Sinä olet jäykkäluontoisin jörö, kuin koskaan olen nähnyt", lausui Alm nauraen ja meni pois vaunujen luota.
Tämä nauru oli vaan teeskenneltyä, sillä nyt tiesi Alm varmaan kuka kuskilaudalla istuva miesi oli. Taskuvarkaan ilmoitus oli siis siinäkin suhteessa todenmukainen.
"Mutta mihin on se oikea ajomies joutunut?" kysyi Alm itsekseen kauhistuen. "Onko hän yhdessä juonessa tuon kanssa, joka nyt istuu kuskilaudalla vai onko tämä murhannut hänet ja heittänyt hänet sitten johonkin syrjään? Mitä aikoo murhaaja vielä tehdä? Luultavasti ajaa vaunut ja hänet, joka tulisi niihin nousemaan, vieläkin kaukaisempaan paikkaan, jossa voisi varmimmin täyttää hirmutekonsa."
Näin mietiskellen meni Alm tuon pienen kivirakennuksen kautta ja tuli erääseen pihaan, joka on tämän ja teaatterihuoneen yhteinen. Kaikki akkunat tuossa pienessä rakennuksessa, jossa asui käsityöläisiä, olivat pimeät, josta näkyi, että sen asujamet jo olivat menneet levolle: mutta teatterihuoneesta kuului laulua ja soitantoa, joka ilmaisi, että näytelmän neljäs näytös ei vielä ollut lopussa.
Alm aikoi ensin mennä tuohon yksityisasuntoon herättämään makaavia ja palata heidän kanssansa vaunujen luokse, mutta hän hylkäsi pian tämän ajatuksen, koska hän pelkäsi, että laulajatar voisi sillävälin, kun hän oli huoneessa, tulla vaunuillensa. Hän teki siis päätöksensä ja lähestyi teatterihuonetta, jonka portilla eräs lyhty oli riippumassa, minkä valkea tuskin riitti valaisemaan puolta pihaa.
Juuri kuu hän ojensi kätensä tunnustelemaan portin lukkoa, aukaistiin tämä sisäpuolelta sellaisella kiivaudella, että Alm, jota portti tapasi rintaan, horjui muutaman askeleen takaperin.
Tämän portin kautta riensi nyt pihaan kolme henkeä, yksi hattuun ja kaapuun puettu vallas-nainen, yksi lyhdyllä varustettu palvelijatar ja yksi viiksikäs herra.
"Vielä kerran, herraseni, pyydän teitä luopumaan minusta!" kuului raikas, vaikka vihasta väräjävä ääni, jonka Alm tunsi laulajattaren ääneksi; "minä en tunne teitä, tahi oikeammin sanoakseni, minä tunnen teidät liian hyvin!"
"Taivaan nimessä, Amanda!" rukoili viiksikäs herra, joka ei ollut kukaan muu kuin luutnantti Räyel; "älä tuomitse minua, ennenkuin olet kuullut"…
"Ijankaikkinen Jumala! hän! hän!" huudahti sitten silmänräpäyksessä kaapuun puettu nainen, syöksyen Alm'ia vastaan, jonka avattuun sylihin hän milt'ei vaipunut.