"Minä olen paholainen", vastasi miesi ja hymyillessänsä alkoi ruohot ja kukkaset maassa kuivettua ja kadota, ikäänkuin olisi valkea mennyt niiden pii ja lehdet suuressa metsässä suhisivat kuin käärmeen kielillä on tapa suhista.
Mutta kerjäläinen sanoi:
"Ja jospa sinä oletkin paholainen, viekottelet sinä ihmissieluja sekä ohjaat niitä pahuuteen, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi pojalleni."
Sitten meni kerjäläinen yhä syvemmälle metsään, itkien ja valittaen vieläkin entistä katkerammin.
Tällöin kohtasi häntä taaskin miesi, mutta tällä miehellä oli silmien sijasta kaksi syvää kuoppaa otsan alapuolella ja hänen päälakensa oli kalju kuin kallio ja se paistoi, kuin koska kuu paistaa järven pinnalle.
"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi miesi ja hänen äänensä kuului läpi suuren metsän kuin hautakellon ääni.
"Herra! kukaan ei tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."
"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."
"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.
"Minä olen kuolema", vastasi miesi ja hymyili, mutta hänen hymyillessään muuttui puut jääksi ja kaikkialla oli niin hiljaa, niin hiljaa kuin suuressa metsässä.