Koko läntinen taivaanranta oli tulimeren näköinen. Tämä oli laskeuvan elokuunauringon hyvästijättösilmäys maalle.
Amandan silmät etsivät pihaa ja huomasivat pian erään vaahtoisen, kovin läähättävän hevoisen, joka seisoi kiinnisidottuna puutarhan veräjällä. Hänen silmäyksensä synkistyivät, ja ruusut vaalenivat hänen poskillansa, sillä se satulaloimi, joka oli kiinnisidotun hevosen seljässä, oli liian komea ja loistava kuuluakseen kenenkään sivilivirkamiehen hevoselle.
Tuskallisen levottomuuden valtaamana vetäysi hän kuistilta takasin huoneesen, pysähtyen keskelle lattiata, epäröivänä, mitä hänen tulisi tehdä, sillä hän aavisti, kuka ratsastaja oli.
Samassa aukaistiin ovi kiivaasti, ja kamarineitsyt syöksyi sisään.
"Siellä on eräs vieras upseeri", ilmoitti hän; "eräs vieras upseeri, joka"…
"Ei, hän ei ole mikään vieras", keskeytti häntä eräs husaaripuvussa oleva nuori mies, joka, työntäen kamarineitsyen syrjään, tunki sisään huoneesen.
Amanda peräytyi muutaman askeleen takaperin ja silmäili äänettömänä hämmästyksestä tuota sisääntunkevaa, jonka puheentapa ja liikunnot osoittivat mitä kiihtyneintä mielentilaa.
"Presidentti ei ole kotona", sanoi hän hetken vaiti oltuaan, jolla välillä hän hiukan oli toipunut.
"Minä tiesin sen… mutta minä en etsikään häntä", vastasi upseeri.
"Minua te ette voi etsiä."