"Kuolema ja kirous!" sanoi luutnantti, horjuen uudestansa masennettuna takaperin.
"Loukattu itserakkaus kiroilee, mutta todellinen rakkaus kärsii hiljaisuudessa", sanoi Amanda, "sen haavan, jonka minä olen saattanut teille, parannatte te pian jonkun uuden uhrin kyyneleillä."
"Sinä et voi lempiä häntä! ei, sitä et sinä voi tehdä!" huudahti Räyel epätoivossansa.
"Olipa aika, jolloin minä erehdyin tunteistani häneen samoinkuin hänen tunteistansa minuun", lausui Amanda yhä tyyneenä; "suurinta kunnioitusta ja kiitollisuutta tunsin minä aina häntä kohtaan, mutta minkäänmoista hellempää suhdetta en minä kuitenkaan ajatellut, osaksi siitä syystä, että minä pidin itseäni kelvottomana sen jalon miehen rinnalla ja osaksi, koska minä luulin, ettei hänellä voinut olla minkäänmoisia lämpimämpiä tunteita minua kohtaan, kuin mitä isä tuntee harhateille joutunutta lastansa kohtaan, sillä te olitte aina kuin varjo minun ja hänen välillänsä… Silloin sain minä isänne kautta teidän tarjoumuksenne ja silloin kohousi minun rinnassani ääni, jota minä en tähän asti ollut oivaltanut, ja tämä ääni vaati minua ensin kysymään neuvoa tässä minun tulevaisuudelleni niin tärkeässä asiassa… minusta näytti ikäänkuin olisi hänellä yksin oikeus päättää minun kohtalostani ja ikäänkuin riippuisi kaikki hänestä."
"Haa, minä ymmärrän! hän on panetellut minua… surma hänelle!"
"Ei pahaa sanaakaan lausunut hän teistä… ei myös sanaakaan hänen todellisista tunteistaan minua kohtaan… En tiedä, mistä se tuli, mutta minä tunsin itseni ikäänkuin petetyksi toiveissani, tunsin mieleni pahoitetuksi, ja me erkanimme nähtävällä kylmyydellä toisistamme… Silloin etsi minun ajatukseni teitä vaikka vastahakoisuudella ja häpeällä… minä huomasin, ett'en minä koskaan voisi lempiä teitä ja että minun avioliittoni teidän kanssanne tulisi olemaan minun parempain tunteideni turmio… minä tunsin itseni onnettomammaksi kuin koskaan ennen olin ollutkaan… Mutta taivas armahti minua ja aukaisi minun silmäni… ja ensi silmänräpäyksestä, kun tunsin olevani välttämätöin hänen onnellisuudellensa, ensi hetkestä kun tiesin hänen voivan lempiä minua ja tahtovan ruveta aviomiehekseni, päätin tehdä hänet niin onnelliseksi, kuin vaimo voi, ja minä tulen onnistumaan ahkeroimisessani, sillä Jumala on kanssani, vaeltaissani sen jalon miehen rinnalla."
"Armoa, armoa, Amanda!" rukoili Räyel, langeten Amandan eteen polvillensa; "säälikäätte minua!… Vielä ei ole myöhäistä… Sinutta en voi elää!"
"Minä en voi elää teidän kanssanne, ettekä tekään minun kanssani, sillä me emme voi koskaan kunnioittaa toisiamme", vastasi Amanda; "mutta minä tahdon muistella teitä lempeydellä ja sovinnollisuudella… Erotkaamme… jääkäätte hyvästi!"
Tätä sanoessansa lähestyi hän erästä perähuoneesen johtavaa ovea.
"Noh, niin!" huudahti Räyel, nousten kiivaasti seisovillensa; "tulkoon siis minun kostoni tehokkaammaksi kuin minun rakkauteni!"