Amanda pysähtyi ja kääntyi takasin, silmäillen Räyel'iä hämmästyksenä.
"Sinä et voi elää ilman miehesi kunnioitusta", jatkoi tämä epätoivon järkähtämättömyydellä silmissänsä; "minun vallassani on tehdä tämä kunnioitus tyhjäksi, ja, hornan nimessä, minä tulen sen tekemäänkin!… Minä tahdon seurata sinua kuin varjo… minä tahdon huutaa maailmalle: tuossa hän menee, hän, joka kerran on levännyt minun käsivarrellani, hän, joka on palanut lemmestä minun rinnoillani ja ollut hurmaantunut minun suudelmistani!… ha, haa!… kunnioitus tulee juoksemaan kujajuoksua naurun ja pilkan välissä, kunnes se lopulta on kuihtunut kurjuuden ja inhon kuvaksi!… Ei vähinkään sääliä! ei laisinkaan armoa!… samaa samasta!… välillämme on taistelu elämästä ja kuolemasta!"
Kauhistus, joka Räyel'in lausuessa näitä hirveöitä sanoja oli kuvattuna Amandan kasvoilla, muuttui puheen lopulla yliluonnolliseksi hymyilyksi hänen huulillansa.
"Minä tulen kuiskaamaan hänen korviinsa niin monta lemmen sanaa, ett'ei hän kuulekaan, kuinka vihan käärmeenkieli sähisee meidän ympärillämme", sanoi hän käsi sydämellänsä ja silmäys luotu korkeuteen; "minä tulen piirittämään hänet niin paljolla helleydellä, ett'ei hän näekään, kuinka pahuus nauraa ivanauruansa meidän ympärillämme… ja", lisäsi hän heleän äänensä koko soinnulla, "maailma, joka on kuunnellut herjaajan sanoja, tulee, nähtyänsä meidän kotimme, heittämään herjauksen ylönkatseella takasin herjaajan omaa päätä kohden!"
Räyel oli vaiti, mutta hänen huulensa värisi ja hänen silmänsä kieppuivat.
"Venhe ulapalla!" huudahti Amanda, katsellen iloisella hämmästyksellä ulos kuistin akkunasta; "se laskee maata kohti… siinä on hän, siinä on Alm!… Ja te", lausui hän luutnantille, "te!… paetkaa, paetkaa hyvissä ajoin, sillä hänen, joka tulee, on taivas määrännyt minun suojelijakseni, ja hänen käsivartensa on voimakas kuin kostavan jumalaisen!"
"Minä murhaan hänet! niin, minä murhaan hänet!" kirkui luutnantti, kävellen edestakaisin huoneessa senlaisella rajuudella, että hänen kannuksensa repivät rikki tuon kalliin, turkkilaisen maton, ja hänen sapelinsa kolisi seiniin ja tuoleihin.
Aurinko oli jo kadonnut ja hämärä, joka vähitellen oli ruvennut leviämään sekä ulapan että viljapeltojen aalloille, lähetti varjon toisensa perään paviljongin hauskaan kesä-asumukseen.
"Ah! nyt on hän laiturin lähellä!" jatkot Amanda jonkunlaisessa riemun houreessa; "tule! joudu, joudu, sinä jalo, sinä kunnon miesi! Ah, sinua ei ole tarvis verrata tuohon ollaksesi suuri, taivahallinen! Jumalani, Jumalani! kuinka paljon olinkaan kadottamaisillani!"
"Haa!" huudahti Räyel kaikuvalla ivanaurulla, rientäen ovelta ovelle ja työntäen riikelin niiden eteen.