Amanda, joka kuuli riikelein ratinan, kääntyi säikähtyneenä ympäri; mutta ennenkuin hän edes oli ennättänyt aavistakaan näiden varokeinojen tarkoitusta, ryykäsi Räyel häntä kohti, kietoi käsivartensa hänen hoikkain vyötäryksiensä ympäri ja painoi häntä rintoihinsa.
"Nyt saa hän tulla!" huudahti tuo mieletöin; "ei kuitenkaan sulhaisena, vaan sulhaispojaksi meidän häihimme!… ha, haa!… omani olit sinä! omakseni jäät sinä!… ei taivas eikä helvetti tule tempaamaan sinua minun sylistäni… tule, tule, sinä lemmitty… sinä ihanin."
"Mari! Mari! auta! pelasta minut!" valitti Amanda, milt'ei tukahdettuna tuon mielettömän rintaa vasten.
Kova kolke, johon yhtyi kimakoita hätähuutoja, kuului etehisestä.
"Ah! sinä olet pulleampi ja kauniimpi kuin sulottarien äiti!" jatkoi
Räyel veripunaisena otsaltaan ja säkenöivin silmin.
"Alm! Alm! laupias, ijankaikkinen Jumala!"
"Kohdatkohon vaan minua kirous!" raivosi väkinäisen tekijä; "kunhan menen helvettiin taivas sylissäni!"
Tätä lausuessaan veti hän mukanansa Amandan, huolimatta hänen mitä rajuimmasta vastarinnastansa ja sydäntä vihlaisevista valitushuudoistansa, sille puolelle huonetta, missä illan varjot peittivät kullatun sohvan purppuranpunaisia silkkipatjoja.
Samassa aukenivat huoneen ovet senlaisella paukahduksella, jotta koko paviljonki tärisi, ja huoneeseen astui eräs julma, jättiläisen tapainen henkilö.
Hänet nähtyänsä päästi Räyel hämmästyksen ja pelvon valtaamana Amandan, joka voimatoinna ja vaalenneena vaipui sohvalle.