"Minä luulen täällä jo ennestänsä olevan rosvoja ja murhamiehiä", lausui ovella oleva jättiläinen, "mutta minä en siedä hutiloita enkä mestarejakaan ammatissani."
Tämän lausuttuansa tempasi hän povestansa pitkän puukon leveällä, hiotulla terällä ja ryykäsi sisemmälle huoneeseen.
* * * * *
Melkein samaan aikaan nousi Alm venheestä laiturille.
"Vai niin, siis puolen tunnin perästä", sanoi eräs soutajavaimoista.
"Puolen tunnin perästä tulen minä takasin ja palajan teidän kanssanne kaupunkiin", vastasi Alm alakuloisella äänellä.
Syy tähän alakuloiseen lauseeseen oli lyhyesti seuraava: kun Alm heti puolenpäivänä nousi venheesen Ritarisaaren rannalla, nureksi hän länsituulta, joka suoraan vastaisena viivytti sitä silmänräpäystä, jolloin hän sulhaisena saisi sulkea rintaansa sen tytön, joka seitsemänvuotisten vaihtelevien toiveiden ja kärsimyksien alla oli ollut hänen ajatuksiensa, hänen tunteidensa ihanin esine. Millä sanomattomalla ihastuksella hän oli lukemattomia kertoja lukenut tuon jumaloidun tytön kirjeen, johon tämä puhtaan sielunsa vilkkaimmilla väreillä oli piirtänyt halunsa saada tarjota hänelle kätensä yhdistykseksi elämässä ja ijankaikkisuudessa! Mutta tuolla pitkällisellä, monta tuntia kestävällä matkalla nousi kysymys toisensa perään hänen vastattavaksensa. Mikähän oli saanut Amandan ottamaan tämän askeleen, joka avasi hänelle uuden, odottamattoman elämän onnea ja autuutta? Olikohan sydän niin lempeä ja sovintoon taipuvainen kuin Amandan onnistunut tykkänänsä tukahuttaa ensimäisen, tulisen lempensä, vaikka tähän lempeen oli vastattukin mitä alhaisimmalla tavalla? Eiköhän se päinvastoin olisi herännyt uuteen eloon ensimäisessä mahdollisessa tilaisuudessa sen rikkeen ulkonaiseeenkin sovitukseen, jonka takia hänen sydämensä vielä vuoti verta? Olisikohan mahdollistakaan, että silmä, niin nuori ja kaunis kuin hänen, alituisesti voisi olla ummistunut nuoruuden ja uljuuden etevyydelle?
Näiden kysymysten perusteilla heräsi loputta se vahva vakuutus, että Amanda oli tehnyt kiitollisuudelle uhrin. Mutta pitäisikö hänen ottaman vastaan tämän uhrin, hänen, joka ollen parhaassa keski-ijässänsä, jo kauvan tätä ennen oli tottunut kärsimään ja ilmanolemaan? Muuan sisällinen, voimakas ääni sanoi, ett'ei hänen pitäisi sitä tekemän. Tosin ei hän luottanut paljoa luutnantti Räyel'in kykyyn voida tehdä Amandan onnelliseksi; mutta hänellä oli sitä suurempi luottamus Amandan kykyyn voida tehdä hänet paremmaksi. Senlaisen vaimon kuin Amanda pitäisi Alm'in mietteiden mukaan voida kiinnittää enkelin siiven paholaisenkin olkahan, Tästä syystä, ja koska hän sitäpaitsi luuli tietävänsä, että Amandan isä, joka suosi naimiskauppaa Räyel'in kanssa, sangen vastenmielisesti antaisi suostumuksensa yhdistykseen Amandan ja alhaisen, köyhän virkamiehen välillä, päätti hän vapauttaa Amandan lupauksestansa ja siis jäädä vaan hänen uskolliseksi ystäväksensä, koska hänen täytyi luopua onnesta tulla hänen aviomieheksensä.
Tällä lujalla päätöksellä lähestyi hän paviljonkia, jolloin hän huomasi joukon palvelijoita seisomassa puutarhaveräjän sisäpuolella, vilkkaasti hälisten sekä kiivaasti osoitellen.
Eräs pieni mies, jolla oli vahakantainen päähine, erkani joukosta ja juoksi Alm'ia vastaan.