"Se kuuluu minun kirottuun kovaan onneeni"' höpisi rosvo, sillävälin kun palvelijat raahasivat hänet ulos vuotavana verta useasta haavasta.
Joitakuita minuuttia tämän jälkeen seisoi Amandan kamarineitsyt vaaleana ja vapiseva kyntteli kummassakin kourassansa, lähellä salin sohvaa. Vieläkin lähempänä ja kumartuneena sen yli seisoi Alm hätäisesti puuhaten aukaisemalla virkanuttua eräältä nuorelta mieheltä, joka makasi pitkällänsä patjalla veristettynä ja kuollon leima kasvoillansa. Nojaten Alm'iin ja käsivarsi hänen vyötäisillänsä näkyi Amanda, tuijottaen tuohon onnettomaan.
"Rukoile!… rukoile!" röhelsi kuoleva ja hapueli molemmilla käsillänsä ikäänkuin etsien jotakin. Vihdoin tarttuivat hänen kylmät kätensä, toinen Alm'in, toinen Amandan käteen ja liittämällä heidän kädet toisiinsa sekä sulkemalla ne sitten omiinsa, levisi rauhan loisto noille kuihtuneille kasvoille, ja himojen uhri oli nyt uhri haudan.
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
Jälkimuistelmia erään suruharson johdosta.
Noin viikko tämän jälkeen istui, nojaten sohvanselkään eräässä komeassa syrjähuoneessa, suurimmassa rakennuksessa Kuningattarenkadun varrella, muuan mies hopeanharmailla hiuksilla, jonka kasvot olivat syvissä, vähemmin kuitenkin vanhuudenheikkouden kuin murheen raskaan lyijykynän piirtämissä kurtuissa. Hänen sammuvat silmänsä tuijottivat erääseen akkunan vieressä olevaan jakkaraiseen, jonka päällä oli leveäreunainen, kiiltävästä silkkihuovasta tehty hattu, mutta joka enemmäksi kuin puoleksi oli peitetty mustalla, poimuisella harsolla.
Ett'ei vanhus tällä silmänräpäyksellä ajatellut mitään muuta kuin suruharsolla varustettua hattua, todisti se seikka, ett'ei hän kuullut ovea avattavan, eikä nähnyt, kuinka eräs huoneeseen tullut ja kynnyksen sisäpuolella seisova, repaleisiin puettu ihmisolento lakkaamatta kumarteli kerta toisensa nöyremmästi ja syvempään.
Tuo kumarteleva miesi näytti vihdoin väsyneen näihin turhiin kohteliaisuuden osoituksiin, jota ei ole ihmettelemistäkään, ja, lakaten tästä, seurasi hän sentähden pilkistelevillä silmillä vanhuksen silmäyksiä ja kiinnitti näiden mukana silmänsä tuohon akkunan vieressä olevaan hattuun.
Seurauksena tästä silmäilemisestä oli eräs sangen omituinen hymyily tuon kummallisen olennon huulilla.
"Moni on tutkinut tähtiä kaiken ikänsä", alkoi oven suussa oleva henkilö, "eikä kuitenkaan tullut muuhun johtopäätökseen, kuin että ne ovat niin ja niin monta kertaa suuremmat sitä kiertotähteä, jossa me elämme, ja että niillä on määrätyt ratansa, joilla ne ijäti ovat kulkeneet ja joiden ulkopuolelle ne eivät saa kulkea, ääretön yksitoikkoisuus ilman alkua ja ilman loppua, jota sitä paitsi ei koskaan opita käsittämään."