Tämän äänen kuultuansa säpsähti vanhus ylös sohvalta, mutta vaipui silmänräpäyksessä jälleen entiseen tylsämielisyyteensä.
"Siihen on syynä tuo siunattu kirkkaus", jatkoi kerjäläinen, jonka lukija luultavasti jo on tuntenut Skinnarvik'in maisteriksi, "sillä sielun silmän laita on sama kuin ruumiinkin: niitä huikaisee valoon katsottaessa, ja ne käännetään siitä vihdoin pois, ettei tultaisi sokeiksi kuin huuhkain päiväsydämenä… Ei, paljon parempi on tutkia yötä ja pimeyttä, sillä silloin saa sielu silmät, jotka ovat jonkin arvoiset, kissan ja ilveksen silmät… Mainitkaa minulle muita samanlaisia kuvia kuin ne, joita yöllä nähdään… Sentähden, herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen, on selvää, että te, joka nyt kurkistelette tuota mustaa harsoa tuolla, näette siinä monta eriskummaista seikkaa, vaikka te ette näe aurinkoa, joka tänään paistaa niin herttaisesti, ettekä huomaa minuakaan, joka myöskään ei ole herttainen poika."
Sohvalla oleva vanhus veti syvän, karmaisevan huokauksen, mutta tuijotti yhä samaan suuntaan.
"Tuo hattu on valmistettu tehtailija Söderström'illä", jatkoi maisteri, "ja se pikkunen, kaunis mamselli, joka istuu Ritarihuonetorin varrella olevassa myymälässä, on kiinnittänyt siihen suruharson… mutta ettei tämä ole tapahtunut teidän pyynnöstänne, vaan kohtalon tilauksesta, sen näen minä selvään vielä kuudesta poimusta… niin, niin, kummallisesti vaan käy tässä maailmassa."
Muutamain silmänräpäysten äänettömyys seurasi, jollavälin kerjäläinen näytti kokoilevan muistelmiansa.
"Kuuden vuoden vanhana ajettiin minut pois äitini huoneesta", jatkoi hän uudestansa, "kuusi vuotta tämän jälkeen syntyi minun velipuoleni… kuusi vuotta hänen syntymästänsä kuoli minun äitini… kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeen rupesin minä kaartilaiseksi ja vielä toisten kuuden vuoden kuluttua olin minä kerjäläinen, josta seuraa että kuusiluvulla saattaa olla suuri merkitys meille kummallekin… hitto vieköön, herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen! voitte suruharsosta lukea osan omaa historiaanne ja minun kokonansa… Mitäs minä sanon?… Pimeydessä ja yössä saadaan mitä terävimmät silmät… tuon mustan suruharson, kuolon ja haudan voittolipun, poimuista nousee nyt valo toisensa perään… mutta senlaisissa tilaisuuksissa kuin tämä on, ne eivät ainoastansa valaise, ne polttavat myöskin… Teidän pitäisi voiman sanoa minulle, kuinka monta palohaavaa teillä on omallatunnollanne… Jos minä pyydän teitä kauniisti, sanotte te sen kentiesi minulle kauppamiehen kunniavakuutuksella."
Kauppaneuvos höpisi joitakuita epäselviä sanoja, jonka jälkeen hän käänsi kasvonsa suruharsosta ja katki ne eräaseen sohvalla olevista patjoista.
"Te ette tahdo sanoa sitä minulle", lausui kerjäläinen. "Kentiesi onkin teille vaikeata antaa ajatuksillenne oikea juoksu… Klaaran kirkonkellon ääni kaikuu vielä teidän korvissanne… kentiesi tahdotte te minun olemaan teille avullinen?… tämä on minun velvollisuuteni, ollen vanha maisteri ja opettaja… Tahdotteko että teidän kanssanne käyn läpi jälkimuistelmia menneisyydestä?"
Kauppaneuvos oli vaiti, mutta nuot monet nytkähdykset hänen ruumiissansa todistivat, ett'ei hänen rinnassansa ollut yhtä vaitonaista.
"Ken valehtelee, hän myöntyy", sanoi maisteri, "noh, niin, olkaa siis tarkkaavainen, minä tulen puhumaan lyhykäisesti ja selvästi, enkä ottamaan äyriäkään vaivoistani… siis kaikissa tapauksissa puhdasta voittoa teille, herra kauppaneuvos!… teidän onnellinen tähtenne kauppamiehenä ei teistä koskaan luovu… koko maailman suruharsovarastot eivät voi pimittää sitä."