"Onpa totisesti, hänkin siinä!" huudahti kerjäläinen vilkaisten suruharsoon; "eipä siis olekaan ihmettä, että te niin ahkeraan silmäilette noita kuutta poimua… ja minä, umpisilmä, joka en heti huomannut häntä!… sehän on itse kultapoika, minun velipuoleni, pikku Kustaa… seisoohan hän ihka elävänä täydessä loistossaan ylimmäisellä portaalla ja kiekahtelee korollansa vanhan, tapansa mukaan… hän avaa kauniin suunsa… eikö kauppaneuvos kuule, mitä hän sanoo?… Ettekö?… mutta minä kuulen sen, minä… niin, näin hän sanoo: kiitos, kiitos, kunnioitettu isäni kaikesta, mitä sinä olet tehnyt minun hyväkseni! sinä olet elänyt ainoastansa poikasi eduksi, ja kaikki olet sinä uhrannut hänen edestänsä… ihmisyyden, sydämen, omantunnon, kaikki, kaikki… ja minä tahdonkin kiitollisuudella viedä jälkimaailmahan sinun nimesi ja sinun miljoonasi!"
"Lakatkaa, lakatkaa!" tunki vihdoin kuuluviin vanhuksen huulilta.
"Mutta mihin, Herran nimessä, pikku Gustaf menee?" jatkoi kerjäläinen, "hän laskee ales hyveitä poimulta toiselle aivan kuin portaita myöten, mutta joka askeleella, jonka hän ottaa, putoaa kukkanen veripisaran muodossa hänen poskeltansa… Nyt seisoo hän alimaisella, kuudennella… ah, hän vaipuu, polvet, vatsa ja rinta katoavat… nyt on vaan hänen suunsa auki… hän puhuu… mitä hän sanoo?… Niin, näin sanoo hän: isä-parkani, alespäin menevät eikä ylöspäin sinun nimesi ja sinun miljoonasi, ja kaikesta, mitä sinä olet säästänyt ja haalinut kokoon, sait sinä vaan uljaalle, toivorikkaalle pojallesi komean, tammipuisen ruumisarkun… mutta kaikkein pahinta on ollut, että minun velipuoleni, tuon kerjäläisen, sormi on myöskin, huolimatta hänen halvatusta kädestänsä, vaikuttamassa. Eikö se ole hirveätä, isäni, että senlaisella raukalla pitää oleman halua ja kykyä kostamaan!… Hyvästi, isä, me tavataan kerran, se on varmaa; mutta missä, sitä en voi niin tarkkaan sanoa; kuitenkin tuntuu minun jalkojeni alla polttavan!"
Kerjäläinen nousi tuolilta ja heitti silmäyksen sohvalle. Sitten meni hän vaitonaisena huoneesta. Tultuansa saliin, kohtaisi hän yhden palvelijan, joka katseli häntä silmät seljällänsä, luultavasti hämmästyneenä senlaisesta talossakäymisestä.
"Kuka te olette? mitä te tahdotte? kuinka olette te päässeet sisään?" kysyi palvelija.
"Menkäätte herra kauppaneuvoksen ja tähdistön jäsenen luokse", vastasi kerjäläinen tyynesti, "sillä hän on kuolemaisillansa… ja totta se kait lienee, koska hän itse sen sanoo."
Kolmekymmentäkahdeksas luku.
Eräänä aamuna.
Lokakuun loppupuolella, eräänä näistä harvoista kirkkaista aamuista, joita aurinko lahjoittaa maalle korvaukseksi yhdestä ja toisesta suvella odotetusta, mutta tulematta jääneestä, astuskeli kauniin, äskensisustetun, eräässä suuremmista rakennuksista Pohjoismalmilla olevan huonekerroksen läpi muuan keski-ikäinen miesi voimakkaalla ruumiinrakennuksella, taluttaen käsivarrellansa erästä nuoruuden ja kauneuden täydessä kukoistuksessa olevaa naista. Tuo ihastuttava nainen oli vaatehittu kalliisen, lumivalkoiseen ja monilukuisista koristeista paisuilevaan aamupukuun ja mustankähäräisessä päässänsä oli hänellä valkoinen silkkimyssy, jonka vasemmalla puolella loisti mitä ihanin, pieni ruusunnuppu. Jokaiseen kuvastimeen, jonka ohi nuot molemmat astuivat, heitti hän silmäyksen, katsoaksensa miltä tuo kaunis myssy näytti, hepsahteleminen, joka on niin tavallinen, mutta niin anteeksiannettava ja viatoin nuorelle vaimolle hääpäivän jälkeisenä aamuna. Usein lähensi miesi huulensa siinä käsivarressa olevan käden lumivalkeaan samettinukkaan, joka oli kietounut hänen käsivarteensa senlaisella helleydellä, kun haluaisi se kasvaa kiinni tähän. Äkkiä pysähtyi nainen ja siis tietysti miesikin, jonka jälkeen nainen hiljaa irroitti kätensä hänen käsivarrestansa ja katosi erääsen syrjähuoneesen. Vaan pian palasi hän takasin, kaunis merenvahapiippu toisessa ja palava, ruusunpunainen sytytin-paperi toisessa kädessänsä.
"Sinä olet tottunut tupakoimaan kahvin juotuasi", sanoi hän, ojentaen piipun miehellensä.