"Vai antaisitte te minulle selkäsaunan, sanoitte te!" kertoi jättiläinen, virnistäen suutansa korviin saakka, jolloin tuli näkyviin kaksi hammasriviä, jotka olivat villisian torahampaiden kaltaiset.
Sitten otti hän askeleen eteenpäin laattialla ja puristi oikean kätensä kauheaksi, uhkaavaksi möhkäleeksi, sivellen vasemmalla kädellänsä paksua partaansa.
"Niin, minä sanon, että teitä pitäisi kurittaa teidän häpeämättömyydestänne", jatkot Alm, perääntymättä jättiläisen edestä, "ja että näin tulee tapahtumaankin, sen voin minä teille luvata."
Sihteeri Alm oli luultavasti leppeimpiä ja rauhallisimpia ihmisiä, kuin Jumala on luonut ja paljon tarvittiin ennenkuin hän suuttui; mutta kerran suuttuneena ei hänen kanssansa ollut leikittelemistä. Tällä kertaa kuohui kuitenkin hänen sappensa tavallista varhemmin, sillä häntä suututti, että hän oli turmellut saappaansa ja vaatteensa, käydessänsä tervehtimässä senlaista konnaa, jona hän nyt piti Broms'ia.
"Kuulehan, Saara", sanoi jättiläinen, kääntyen lemmikkinsä puoleen, "sinulla on kermalusikka kädessäsi, näen ma… annapas tuolle herralle hiukan kermaa huulille, niin saat nähdä kuinka imeläksi hän käy suultansa… te'e se, Saara-kultaseni, äläkä säästä kermaa, äläkä lusikkatakaan!"
"Aivan mielelläni, Broms-hyväni!" vastasi emäntä ja kohotti todellakin puulusikkaa, joka hänellä koko ajan oli ollut kädessänsä, lyödäksensä sillä Alm'ia kasvoille.
Tämä taaskin, jolta vaimon uhkaama liike ei jäänyt huomaamatta, antoi sateenvarjonsa silmänräpäyksessä sattua hänen kohotettuun käsivarteensa niin, että hän kimakalla valituksen huudolla pudotti lusikan laattialle.
"Vai niin, sitä karvaako sinä oletkin, keikailija", virkkoi nyt Broms; "kyllä minä näytän sinulle, kuinka senlaisia lampaita, kuin sinä olet, keritään tarvitsematta keritsimiä."
Sitten lähestyi hän kirjuria käsivarret koukussa ja nyrkit puristuksessa.
Alm vetäytyi takaperin niin, että hän sai selkänsä kaappia vasten varustaen itseään varjattelemaan lyöntiä sateenvarjollansa.