Samassa aukeni ovi, ja muuan ala-ikäinen tyttö, jonka hame oli sateesta läpimärkänä, astui sisään vaaleana, laihana ja värisevänä kuin varjo.
Tytön nähdessänsä, pysähtyi Broms rypistyneellä otsalla. Luultavasti ei hän oikein tietänyt, josko hänen pitäisi tämän läsnäollessa, laittaa menemään tuo kutsumatoin vieras, sillä, mitä sopi päättää hänen veristyneistä silmävalkuaisistansa, oli hänen päässänsä julmempi aije, kuin se, että hän vaan heittäisi alas portaista tuon rohkean vieraan, joka uskalsi vastustaa häntä hänen omassa huoneessansa.
Vaimo sitävastoin oli tuskin nähnyt tytön, ennenkuin hän syöksi vapisevan lapsen päälle ja alkoi repiä häntä tukasta ja paukuttaa hänen pienille kasvoillensa luisilla nyrkeillään.
"Missä sinä olet ollut, kurja olento!" huudahti silloin hänen kiusaajansa; "pitääkö minun istuman odottamassa mamselia!… Tässä saat yhdelle korvallesi ja tässä toiselle!… minä opetan sinua, pimeän tullessa kuljeskelemaan pitkin katuja, minä!… jos sinä huudat, niin… niin, koetahan vaan!"
"Älkää minua lyökö! älkää minua lyökö!" vaikeroi tuo kärsivä uhri; "minä en ole tehnyt mitään pahaa… minä en tohtinut tulla kotia, sillä minä olen saanut kokoon niin vähän tänään… aj! älkää minua lyökö! minulla on niin vilu ja nälkä… älkää minua lyökö! aj! herra Jumala taivaassa!… äiti! äiti! pelasta minut!… täti tappaa minut!"…
Kiristellen hampaitansa ja kiiluvin silmin syöksi Alm oveenpäin tuon tyttöparan avuksi ja kaappasi kumpaisellakin kädellänsä kiinni tuohon rääkkäävään raivottareen, jonka hän sitte nosti ylös laattialta ja lingoitti vasten Broms'in naamaa, joka hämmästyneenä ja tänlaisen oudon heitto-aseen tapaamana menetti tasapainonsa ja kierähti seljällensä kumoon lavitsan yli, pyörtynyt ämmä rinnoillansa.
Sitten otti Alm rautalapion, jonka hän onneksi oli huomannut oven pielessä ja huiskutteli tätä jättiläistä vastaan, joka taaskin, pian toinnuttuaan keikahduksestansa, oli jaloillansa vaahdoten ja potkien raivosta ja kiukusta.
"Jos sinä astut askeleenkaan lähemmäksi, peto!" huudahti Alm, "ja jos sinä kohotat sormeasikaan minua tahi tuota lapsiraukkaa vastaan halkaisen minä sinun pääkallosi, vaikka se olisi tykkänänsä raudasta!"
Kiljuen kuin kahlehdittu peto juoksenteli jättiläinen yhdestä seinästä toiseen huoneen ahtaalla perältä, sillä joka yrityksellä, kun hän koki tehdä hyökkäystä, kohtasi häntä aina tuo heiluva lapio, jota hän huomasi käsittelevän väkevämmän kouran, kuin hän alussa oli aavistanutkaan. Nähtävästi oli hänen aikomuksensa etsiä jotakin yhdenveroista asetta kuin kamarikirjurillakin oli, joka piti vallassansa suurimman osan taistelu-alaa, eikä näyttänyt haluavan jättää siitä tuumaakaan vastustajansa haltuun.
Naispeto virkosi sillä välin ja alkoi valittaa lavitsalla, joka oli luonnollinen seuraus ensiksikin Alm'in voimakkaiden käsien puristuksesta ja sitten tuosta ilmamatkasta ja ankarasta jytäyksestä Broms'in rautakylkeä vastaan.