Tällä tavalla olivat kummatkin taistelijat päristellen kuin kaksi valaskalaa, mutta myöskin yhtä sanattomina kuin nämätkin ovat hyvän aitaa koetelleet toistensa voimia ja taistelutemppuja, ilman että katselija olisi voinut arvatakaan tämän julman kaksintaistelun loppua.
Myöskin eräässä toisessa kohdassa näyttivät nuot taistelijat olevan samasta ajatuksesta ja mielipiteestä, nimittäin poistua niin paljon kuin mahdollista siitä jyrkkyydestä, jonka reunalla he taistelivat, huomaten luultavasti kumpikin, että toisen putoamisesta olisi toisenkin putoaminen välttämättömänä seurauksena, yhtä vähäksi hyödyksi voittajalle kuin voitetullekin.
Sillaikaa kesti yhä ukkosen-ilmaa ja sadetta ja taistelijoista juoksi hiki samalla kertaa kun he olivat läpimärkinä sateesta.
Tämä oli mitä täydellisintä Gräfenbergin parantamistapaa: hikoilemista ja jäähdyttämistä samassa silmänräpäyksessä, samassa hengenvedossa, ilman pienintäkään levon tahi hengähdyksen aikaa.
Vihdoin menetti mylläri malttinsa — voihan sen menettää vähemmästäkin — ja hän päätti tehdä uuden, ratkaisevan tempun.
Temppu oli senlainen, että hän, käsivarret kiedottuina kuin rautavanne vastustajansa vartalon ympäri, heitti itsensä taaksepäin kumoon kalliolle.
Alm, joka tätä onnistunutta temppua tehtäessä luonnollisesti kaatui vastustajansa päälle, kummastui tästä täydellä syyllä, koska se, joka tänlaisessa tapauksessa joutuu päällepäin ja samalla jää kiinni alapuolella, kieltämättä saa uuden ja suuren edun vihollisensa suhteen.
Mutta meidän sankarimme ei ennättänyt paljon miettiä tätä ja vielä vähemmin käyttää täten voitettua etua hyväksensä, sillä, ponnahduksella, joka milt'ei olisi voinut nostaa huoneenkin perustuksen paikoiltansa, liekahutti mylläri Alm'in sivulle ja väänsi sitten itsensä päällepäin ihmeteltävällä sukkeluudella.
Mutta ei siinä kylliksi, sillä kun Broms näin on onnistunut saada kamarikirjurin allensa, irroitti hän käsivartensa tämän vartalosta ja nosti sekä itsensä että Alm'in, joka vielä piti hänestä kiinni, käsivarsillansa hyvän matkaa maasta, jonka jälkeen hän koko hirmuisella painollansa päästi itsensä ja hänen allansa riippuvan taakkansa taaskin kallioon, pirullisella naurulla, huolimatta tuulesta ja ukkosen jyrinästä, joka olisi voinut kuulua Kungsholm'iin saakka.
Valituksen ääni tunki kuuluviin Alm'in kovasti yhteenpurtujen hampaiden välistä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi kaikki luut hänen ruumiissansa musertuneet. Hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina sivuille ja hän piti itsensä menneenä.