"Ha, haa!" riemuitsi voittaja, "nokka ja kynnet sinulla on kuin kotkalla, sen minä kyllä tiedän… mutta jos ei sinulla nyt ole eviä kuin kalalla, vie sinut piru!"
Sitten laahasi hän voimatointa vankiansa lähemmäksi jyrkkyyden reunaa.
Alm kuuli Jumalan äänen ukkosessa, joka jyrisi hänen päänsä yli, mutta tällä äänellä ei ollut minkäänmoista valtaa murhaajan korvissa; hän näki Jumalan sormen salamassa, joka välähti hänen yllänsä, mutta tämä sormi ei pidättänyt murhamiehen kättä. Hän oli nyt jyrkkäyksen reunalla.
Alm heitti sielunsa Jumalan haltuun, siitä hän ei tahtonut kerjätä armoa hengellensä ja siten tahrata viimeisiä, pian luettuja elämänsä hetkiä.
"Mutta maltapas", mutisi mylläri! "tosin tulet sinä tekemään pitkän matkan… mutta tämän matkan laita on kuin tavallisen kruununkyydin: matkustavainen ei tarvitse laisinkaan rahoja… Sen vuoksi tahdon minä päästää sinut liiallisesta tavarasta… mutta, piru vieköön, lompakko lieneekin tuolla hännystakin taskussa… olipa hyvästi tehty, ukkoseni, että panit rahat noin erikseen minun varaltani… siispä ylös vaan… mutta mitä tuossa on?… kellon vitja… ah! silloinpa siinä on kellokin… minä olen kauan tarvinnut kelloa, minä, herrastellakseni… mutta sinä et tarvitse senlaista, sillä ijankaikkisuudessa ei sanota olevan tuntia eikä sekunteja… Kas niin, makaa nyt vaan hiljaa, niin päästän minä sinut tämän maailman ylellisyydestä, kuten papit sanovat… jota köyhempänä tulet taivaan valtakuntaan, sitä parempi, sinä kuoleman karitsa!"
Tätä puhuessansa koetti murhaaja vetää kellonvitjaa, joka oli vahvasta kiilloitetusta teräksestä, kamarikirjurin kaulasta, sillä välin kun hän oikeanpuolisella polvilumpiollansa painoi tämän vatsaa ja rintaa.
Alm ei kuullut mitä murhamies sanoi, eikä nähnyt mitä hän teki, sillä hänen ajatuksensa kiitivät tällä hetkellä kauas maailmasta — pimeyden, ukkosenjyrinän ja leimausten yli.
Yht'äkkiä päästi mylläri kimakan huudon, jolloin hän heitti vitjan ja painoi kiroten kummatkin kätensä huulillensa, ja Alm luuli salaman välkkyessä huomaavansa kirkkaan rautakangin ja päänsä yläpuolella hän kuuli myöskin äänen, joka ei tuntunut oudolta hänen korvissansa:
"Se, joka on antanut minulle kaksi riksiä kuoleman ristipojasta, ei saa noin äkkiä tulla kuoleman karitsaksi!… Suo anteeksi, veliseni, jos löin sinua liian kovaa sormillesi!"
"Jumalan kiitos!" kaikui lähellä eräs toinen lapsellisempi ääni.