"Kiitoksia herra!" vastasi maisteri, pistäen tyynesti lompakon taskuunsa; "mutta mitäs herra tytölle sitten antaa?… Tällä kertaa oli hän päänä ja minä vaan käsivartena… minä sanon tahallani käsivartena, sillä herra tietää, ettei minulla ole muuta kuin yksi."
"Hän tulee minun kanssani… sinä et tarvitse enään pitää huolta hänestä", vastasi Alm, jonka jälkeen hän otti tyttöä kiinni kädestä ja riensi hänen kanssaan pois paikasta, jossa hän oli ollut niin lähellä kuolemaa.
"Kenenkäs minä sitten saan kirjoittamaan tarinoitani!" jupisi maisteri itseksensä ollen yhä kumarruksissa Broms'in yli, joka valuvan sateen kastelemana alkoi vähitellen virota eloon.
Sitten otti tuo maltitoin maisteri mylläriä tukasta ja vei hänen päänsä eräälle kuopalle, joka oli kalliossa ja täytettynä sadevedellä. Tästä kuopasta valeli hän usein ystävänsä kasvoja.
Vihdoin otti hän esille tuohisen nuuskarasian ja kaatoi koko sen sisällön myllärin suuhun sekä näppäili häntä kau'an aikaa nenälle.
Nämät vähäpätöiset virkistyskeinot tuottivat pian tarkoitetun vaikutuksen, sillä ei viipynyt kauan, ennenkuin mylläri nosti päätänsä mullistellen silmiänsä joka haaralle.
"Helvetin tulessa!" ärjyi hän; "missä on hän! missä on hän!"
"Luulenpa sinun nielleesi nuuskan, sinä haj-kala!" lausui maisteri.
"Missä on hän! haa! sinä olet saattanut hänet piiloon, sinä hurja, kuivettunut yölepakko!" huusi mylläri ja tarttui ystävänsä, maisterin, ohueseen tukkaan.
"Häpeä, Broms! milloin olet sinä nähnyt koulupojan nitistävän opettajaansa!" lausui maisteri myllärille.