"Minä olen ihastunut häneen, herra Alm!" vastasi rouva… "hän on ihmeellinen lapsi… tässä kahdentoista vuotiaassa päässä asuu enemmän järkeä kuin monessa kaksi kertaa niin vanhassa… Sanalla sanoen, vaikka hän vaan muutaman tunnin on ollut minun kodissani, rakastan minä jo häntä ikäänkuin olisi hän minun oma lapseni!"
"Kuinka senlaisten sanojen kuulteleminen tekee minun sydämelleni hyvää!" huudahti Alm, vieden koulujohtajattaren käden huulillensa.
"Ja kuinka kaunis hän on!" lausui rouva; "hänestä tulee vaarallinen tyttö, jos hän saa elää."
"Ei vaarallinen, vaan hyvä tyttö pitäisi hänestä tuleman", vastasi Alm.
"Ne uudet vaatteet kaunistivat häntä niin hyvin, uskotteko sen!"
"Oliko hän iloissansa saatuaan ne yllensä?"
"Ah, oli… hän lenteli pöytien ja penkkein yli."
"Onnellinen aika, jolloin ollaan iloissansa pelkästä pumpulihameesta ja kattuuni-esiliinasta."
"Mutta mikä minua enin viehätti", jatkoi rouva, "oli huomio, että hänellä on kiitollinen sydän… hän hyvitteli minua, niin, itkien ilosta, että minunkin silmäni alkoivat vuotaa, ja huusi alituisesti sihteeriä… niin, niin, hän huutelee alituisesti teitä."
"Minuako?"