"On, on, niin paljon", vastasi maisteri, jonka silmät nyt säihkyivät tulta, "on niin paljon, että kymmenen miespolven ikä ei riittäisi siihen, mitä minulla on hänelle sanottavaa… Mutta", lisäsi hän hiukan sävyisemmin, "onko rouvaseni tutkinut pikku Mandia?"
"Jokseenkin… hän lukee taidolla, joka todellakin on kummastuttanut minua."
"Ja kuitenkin tiesitte te ehkä hänellä olleen viisaustieteen maisterin opettajana."
"Niin, siitä tulee kunniata teidän hyvälle sydämellenne, että olette opettaneet sitä lapsiraukkaa lukemaan."
"Entä kirjoittamaan sitten… onko rouvaseni nähnyt pikku Mandin käsialaa?"
"Olen, se on erinomaisen kaunista… minä näin sitä tuossa tarinassa, jonka herra sihteeri näytti minulle."
"Senlaisen käsialan oleman pitää, rouvaseni… tavallisesti nimitetään huonoa käsialaa naisen käsialaksi, ja minkätähden? niin sentähden, että kirjainten pitää olla suoria ja kankeita ikäänkuin olisi niillä kureliivit vyöllä… Sääli naisia… kureliivit heillä ja kureliivit kaikella, mitä he tekevät… Kirjoitetun kirjaimen pitää oleman pyöryläisen kuin kahvipapu, mutta ei ympyriäisen kuin herne… sen pitää oleman soman ja eteenpäin pyrkivän kuin tyttö sipsuttaakseen katrillissa."
"Sangen runollisesti lausuttu", ylisti rouva, joka, huolimatta pistosanoista tyttökouluja vastaan, oli kovin huvitettu tuosta kummallisesta kerjäläisestä.
"Tässä on minulla mukanani muutakin, jonka hän on kirjoittanut minun sanojeni mukaan", sanoi maisteri vetäen näkyviin puoliarkin, jonka hän antoi Alm'ille.
"Tarina, luulen minä", lausui tämä, silmäillen paperia.