Kamarikirjuri vilkasi sinnepäin ja tähysteli tutkivalla tarkkuudella tuota synkkää varjoa, joka näyttäytyi itäpuoleisella huonerivillä.
Varjo näytti liikkuvan jokseenkin epävarmasti ja horjuvammin kuin laita tavallisesti on niiden, jotka ovat ennättäneet harjaantua kävelemään puujalalla ja sauvojen nojassa. Lisäksi näytti varjo liian suurelta, ollaksensa jonkun tavallisen raajarikon. Lopuksi tuntui hänestä sangen epäluulonalaiselta, että raajarikko, joka oli pysähtynyt, tavatessansa ensin Alm'in itäisellä pitkäkadulla, sitten lakkaamatta oli seurannut hänen askeleitansa; sillä hän muisti nyt aivan selvään kuulleensa saman kopinan katukiviä vastaan, astuessansa sisään myymälään.
Kaikkia näitä seikkoja, yhteydessä niiden tietojen kanssa, joita hän äsken oli saanut myymälässä, punnitsi Alm sangen tarkkaan ja hän teki miehuullisen päätöksen.
Alm meni entisen Punaisen Sulun ohitse, mutta poikkesi heti vasemmalle ja tuli pian itäiselle niistä kahdesta sillasta, jotka johtavat muinoisen vallihaudan yli ja jossa rautavaaka nyt sijaitsee. Alm astui katsomatta taaksensa, sillä hän oli kyllästynyt puujalan ja sauvain synnyttämään kolkkeeseen, portaita myöten ales rautavaa'alle, josta hän meni erääsen konttooriin, missä oli muutamia rautava'an mittamiehiä työskentelemässä kirjoituspöytäinsä ääressä.
Eräs näistä virkamiehistä, kirjuri Dahl, jätti, nähdessänsä sisääntulevan kamarikirjurin, tuolinsa ja kiiruhti häntä vastaan.
"Veli Alm!" huudahti hän; "onpa kau'an aikaa siitä, kun sinut nä'in… kuinkas on laitasi, veliseni?"
"Hyvin!" vastasi Alm, pudistaen ystävänsä kättä; "oletko jo kohta lopettanut työsi täksi päiväksi?"
"En aivan… mutta sinun tervehtimässä käyntisi tulee antamaan minulle syytä lopettamaan."
"Joko työväki on mennyt kotiansa?"
"Enpä luule."