"Sitä parempi… saanko puhua muutaman sanan sinun kanssasi?"
"Mitä sinä tahdot?… Haluatko illallista, niin odota, kunnes olen pannut kirjat laatikkoon… Pelikaani-ravintolassa on suuria rapuja, veliseni!"
"Kiitoksia tarjoamisestasi, mutta tänä iltana saavat Pelikaanin ravut luultavasti olla rauhassa minulta… Tulehan vaan ulos silmänräpäykseksi, että saan sanoa sinulle pari sanaa kahden kesken."
"Aivan mieleltäni", vastasi Dahl, ja otti hattunsa, jonka jälkeen hän tarttui ystävänsä, Alm'in, käsivarteen ja meni tämän kanssa konttoorista.
* * * * *
Noin 10 minuutia tuon rautava'an konttoorissa pidetyn keskustelun jälkeen meni Alm ylöspäin samoja portaita, joita hän äsken oli astunut alespäin; mutta tultuansa sillalle pysähtyi hän, heittäen ympärillensä vakoelevia silmäyksiä.
Kylmän ja sateisen ilman vuoksi oli ulkona vähemmin kansaa kuin tavallisesti muulloin. Silloin tällöin sipsutti joku piika sateenvarjoineen sillan poikki, tahi kulki siitä joku työmies kiirein askelin; mutta siellä täällä seisoi joitakuita yksityisiä, epäselviä olentoja, jotka nojaten sillan kaiteesen, kurkistelivat ales syvään vallihautaan, luultavasti kuunnellaksensa sadepisaroiden ropinata rautakankeihin.
Näiden olentojen joukossa oli myöskin valkoiseen patjakangasnuttuun puettu raajarikko.
"Miksi sinä, raukka, seisot ulkona sateessa?" kysyi Alm äänellä, joka kuului niin herttaisen säälivältä ja leppeältä.
"Ah, herra!" vastasi eräs heikko ja ruikuttava ääni; "puujalka alkoi päästä irti minun sääriluustani, ja minä olin juuri kiinnittämäisilläni hihnoja."