"Ruusu, silmäis sulo muinoin,
Vika, miksi vaalenet sa!"
Vitalis.
Yhdestoista luku.
Jalka.
Neljän vuoden ajalla voi tapahtua paljon, muita voi tapahtua sangen vähänkin, sillä mitä useampiin tässä kertomuksessa oleviin henkilöihin tulee, ei ollut niiden neljän vuoden ohella, jotka olivat kuluneet seikkojen jälteen rautavaa'an luona, heille tapahtunut mitään muuta, kuin että he kaikki olivat tulleet neljä vuotta vanhemmiksi.
Eräänä puolipäivänä vuonna 1836 läksi kamarikirjuri Fridolf Alm sen viraston huoneesta, jossa hän oli vakinainen virkamies, mennäkseen päivän työnsä onnellisesti päätettyään, tervehtimään Grå-rouvaa Etelällä.
Meidän kamarikirjurimme oli tosin kiireellisten virantoimiensa tähden noin vuosi sitten lakannut antamasta opetusta sekä rouva Grån että muissakin oppilaitoksissa; mutta hän kävi sittekin yhä tervehtimässä mainittua rouvaopettajatarta…
Käyden Ritarisaaren sillan yli Isonkirkon torille päin, huomasi hän ryysyihin puetun mieshenkilön, joka seisoi yhden mainitulla torilta olevan huoneuksen edustalla, silmät hellittämättä kiinnitettynä tämän huoneuksen ensimäisen kerroksen akkunoihin, joll'aikaa useampia herrasvaunuja ajoi portille, jättäen siihen ajavaiset ja mennen sitten tiehensä. Siinä huoneessa näytti olevan suurenmoiset päivälliskemut…
Herrojen ajurit huusivat tosin huutamistaan tuolle kurjalle olennolle, että hän väistyisi pois tieltä, mutta joko hän ei kuullut, tahi ei ollut kuulevinansa noita uudistettuja kehoituksia, sillä hän seisoi paikallansa liikkumattomana ja katsellen ylöspäin, ja nuot virmat herrojen hevoiset peljästyivät usein tuota kummallista henkilöä, jonka likaisia ja rikkinäisiä vaaterepaleita tuuli liehutti.
Tässä asemassa oli hän papupellolle asetetun "linnunpelon" näköinen, joka, vaikka itse hengetöin ja liikkumatoin, kuitenkin tuottaa pelkoa linnuille tuulen liehuttamain repaleitten avulla, jotka ovat tämän oudonnäköisenä pukuna.