Alm luuli tuntevansa tuon risaisen olennon ja lähestyi häntä vakuuttaakseen itseänsä, oliko hän sama, jona hän piti häntä.
Hän oli sama, hän on tuo tunnettu Skinnarvik'in maisteri.
Enemmän kuin kahden vuoden ajalla ei Alm ollut nähnyt tätä henkilöä, joka heti ensimäisen tuttavuuden jälkeen usein oli käynyt häntä tervehtimässä, mutta sitten harvemmin ja vihdoin oli hän tykkänänsä lopettanut käyntinsä, luultavasti kyllästyneenä tuon hyväätarkoittavan kamarikirjurin uudistettuihin esityksiin vaihtamaan elämäntapaa ja ammattia, johon ei miesi, niin perki filosofillisilla periaatteilla, kuin meidän maisterillamme oli, tahtonut millään tavalla taipua. Muutaman kerran oli Alm vaivannut itseänsä käymällä aina kuuluisassa Jörgen'in talossakin asti Skinnarvik'issä kuulustelemassa, vieläkö tuo kummallinen maisteri oli hengissäkään, mutta hän oli silloin aina saanut vuorella asuvitta naapurilta sen tiedon, että "käsimaisteri" kuten he häntä nimittivät, tosin oli elossa ja yhä asui samassa huoneessa ransistuneen kivikartanon alikerroksessa, mutta että häntä harvoin sai tavata kotona, koska usein kahdeksankin päivää kului hänen näyttämättä itseänsä niillä seuduilla, ja missä hän silloin oleili, sitä ei tietänyt kukaan, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan halunnut tietääkään.
Alm, jonka hyvä sydän nyt iloitsi jälleennäkemisestä, pyyhkäsi ohimennessänsä vanhaa tuttavaansa; mutta tällä ei näyttänyt sillä hetkellä olevan silmiä mihinkään muuhun kuin noihin ensimäisen kerroksen akkunoihin. Vihdoin teki Alm päätöksensä ja huusi maisteria nimeltä; mutta luultavasti oli maisterin korvat tällä silmänräpäyksellä yhtyneet hänen silmiinsä, sillä hän kuuli yhtä vähän, kuin hän näkikään, mitä kadulla tapahtui.
Alm aikoi juuri koettaa, olisiko kerjäläinen yhtä tottelematoin tunteen kuin näön ja kuulonkin aistille, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki, kuinka tämä, mitä hirvein hymy laihoilla kasvoillansa, teki kumarruksen, joka olisi sopinut hovimiehen seljälle.
Utelias tietämään, kuka tuo onnellinen mahtoi olla, jolle tämä harvinainen kohteliaisuus osoitettiin, heitti kamarikirjuri silmäyksen akkunariviin ja huomasi eräässä akkunassa joidenkuiden kultakauluksisien herrojen joukossa erään miehen hopeanharmailla hivuksilla ja Vaasan tähdistön nauha olkansa yli, joka miesi silmänräpäyksessä tämän jälkeen riensi pois akkunasta.
Alm, joka varsin hyvin tiesi presidentti EIgklo'n asuvan tässä huoneuksessa, käänsi uudestaan silmänsä tuohon summalliseen kerjäläiseen. Tämä ei enään ollutkaan liikkumatoin, vaan lynkkäsi sangen tyytyväisenä, kuten näytti, toria alespäin.
Alm seurasi häntä ja saavutti hänet pian.
"Svärd!" huusi hän.
Maisteri pysähtyi ja kääntyi ympäri paljastaen kaljun päänsä.