Kummellund. Seitsemän syltä puita menee vuodessa, jotka ajettuina ja hakattuina maksavat ainakin 70 riksiä, siis: summa summarum 370.
Vesterkvist. Mitä minä puilla teen, kun en minä aijo lämmittääkään. Luuleeko majuri, että minä aijon tappaa itseni, vaimoni ja lapseni häkään.
Kummellund. Sitten mausteita ja muita herkkuja!
Vesterkvist. Minä olen homeopaatti, enkä siis kärsi mausteita ruuassa.
Kummellund. Mutta teillä ei ole mitään palkkaa ja olette velassa aikalailla.
Vesterkvist. Minä en mielelläni kerskaile. Kyllä minulla on velkaa muutamia tuhansia, mutta ajatelkaapa, hyvä herra, eihän minun tarvitse maksaa minkäänlaisia verojakaan. Onko se mielestänne vähäinen asia? Hä?
Kummellund. Herra on hullu!
Vesterkvist. Sitä en tahdo uskoa! Hyvin viisaasti aijon minä nyt toimia. Luuletteko, että minä olisin niin puolihassu, että naisin tytön, jolla ei olisi varoja laisinkaan? Tildan äidinpuolelta tuleva perintö ei ole pieni sekään ja isä jättää myöskin jälkeensä pienen omaisuuden, jos hän vaan ei ole tyhmä ja pane kaikkia varojansa viinayrityksiin. Minä tahtoisin mielelläni, niinkuin hyvä ystävä talossa, antaa sen neuvon majurille, ettei majuri kovin paljon uhraisi rahojaan viinaan.
Kummellund. Kiitän nöyrimmästi! Vai niin, vai puhuu herra Tildan perinnöstä! — hm — hm, mutta siitäpä ei tule mitään. Ei teidän pyydyksenne sattuneet minun lintuuni tällä kertaa.
Laulu n:o 2