Kummellund. Haha, tuo jätkä! Voin nauraa itseni kuoliaaksi.
Vesterkvist. Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan henkilöistä, jotka köyhinä raukkoina ovat jättäneet isänmaansa, mutta palanneet takaisin, koottuaan miljoonia?
Kummellund. No, entä sitte?
Vesterkvist. Job Kurk matkusti täältä viisitoista vuotta sitte Etelä-Amerikaan ja avasi Rio Janeirossa pienen kaupan; nyt hän on rikkain istutusmaitten omistaja siellä.
Kummellund. Satuja, lasten satuja, herra!
Vesterkvist. Puettuna köyhäksi merimieheksi astuu hän rikkaan sukulaisensa kynnyksen yli koetellakseen tämän sydäntä. Hän ajetaan ulos. Köyhän sukulaisen ulos ajaminen käy hyvinkin helposti, mutta miljoonien omistajan kun ajaa ulos, saa aina vähän hapanta jälestäpäin.
Kummellund. Todellakin?
Vesterkvist. Minä olen hänelle kertonut kaikki. Hän vihaa teitä, mutta rakastaa sisarensa tytärtä. Kun tyttö oli vielä lapsi, kertoi tämä oiva setä tuuditelleensa häntä polvillaan ja nyt maksaa hän kullassa jok'ainoan taivaallisen hymyn, jonka hän silloin sai tytöltä osakseen.
Kummellund (itsekseen). Voisikohan tuo olla totta? Ei, se ei voi olla mahdollista!
Vesterkvist. Luuletteko, herra majuri, että jos en olisi varma asiastani, olisinko silloin uskaltanut puhutella teitä sillä tavalla kun nyt sen olen tehnyt? Luuletteko, että köyhä kirjuri uskaltaisi ruoska kädessä kosia rikkaan miehen tytärtä — rikkaan miehen, joka sitäpaitsi on majuri ja ritari? (kuuluu kolinaa ulkopuolelta ja Jobin ja Tuomaan rähisevät äänet.)